Kertoo autistisen ihmelapsen tarinan höystettynä äidin taistelusta poikansa puolesta.
Kirja alkaa johdannolla, jossa hypätään suoraan yliopistomaailmaan, johon 9-vuotias huippuälykäs autistinen Jacob on päätynyt. Johdannosta tarina jatkuu päivään, jolloin Jacobin erityisopettaja kertoi vanhemmille miten heidän ei kannata luulla turhia esimerkiksi Jacobin lukemisen suhteen. Siitä tarina jatkuu hieman pomppien siellä täällä, mutta kuitenkin niin että pysyin kärryillä miksi palataan välillä johonkin aiempaan ja miksi mainitaan jotain mikä tapahtuu myöhemmin.
Jacobin tarina tuntuu aivan uskomattomalta. Miten pelottavaa se on hypätä lapsen vanhempana tuntemattomaan kaikkia asiantuntijoita uhmaten, kun itsekin toimii pelkän vaiston varassa. Erityisesti kirjassa pidin siitä miten Kristine ei dissaa asiantuntijoita ja arvostaa heitä siitäkin huolimatta miten itse perusti oman hoitoryhmän autistisille lapsille, jossa ei perinteisiä terapiamuotoja noudateta. Tämä kirja osuu aika varmasti monen asiantuntijan hermoon, mutta mielestäni Kristine lieventää osumaa vallan mainiosti. Ja periaatteessa tässähän on kyse äidin vaistosta ja taistelusta. Jokainen äiti (ja isä) ovat itse loppukädessä parhaita asiantuntijoita omien lastensa suhteen. Joskus vaan pitää uskaltaa tehdä päätöksiä jotka saavat suurimman osan asiantuntijoistakin varpailleen.
