lauantai 13. joulukuuta 2014

Marko Leino: Ansa


Ansa ei ole jatkoa Epäilykselle, mutta silti siinä oli hyvin tuttuja osioita ja elementtejä, joten välillä tuntui, että lukisi Epäilystä hieman eri hahmojen kautta vaan. Eikä juonikaan tietenkään ihan yksi yhteen ollut, mutta huomasi kyllä että samalta näppäimistöltä on kummatkin kirjat syntyneet.

Pidin silti Epäilyksestä hieman enemmän kuin Ansasta. Ei tämäkään mikään tylsä tai huono ollut, mutta ei silti yltänyt Epäilyksen tasolle. Hienosti oli hahmot rakennettu ja juonen käänteissä oli mukavia twistejä, mutta jotain puuttui. En tiedä mitä, mutta jotain. Sitä kuuluisaa jotain. Ihan leppoisaa luettavaa (jos näin voi edes sanoa dekkarista), joten en valita, mutta nämä tällaiset kyllä valitettavasti hukkuu omaan kirjakohinaan. Silti saa arvosanakseen ihan jees kun en mitään suurempaa valitettavaa löytänyt eikä lukeminen tylsistyttänyt. Puhumattakaan parista ylläristä, jotka sai pisteitä nostettua.

Toivon vaan, että Saasta on todella kaiken hehkutuksen arvoinen ja pesee Epäilyksen mennen tullen. Jää nähtäväksi. Tai siis luettavaksi.

Marko Leino: Epäilys


Epäilys ja Ansa löysi tiensä lainattavien listoille Saastan kautta. Saasta on listoillani, mutta jostain syystä olen kuvitellut Saastan olevan kirjatrilogian päätösosa jota ennen tietysti on luettava trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Da'h. Ei ole mitään trilogiaa. On kolme irrallista kirjaa. No mutta. Tulipahan ainakin tutustuttua Marko Leinon tyyliin ennen kuin saan Saastan kotiutettua.

Alku oli suht sekava kuten ne nyt tuppaa näissä dekkareissa usein olemaan kun annetaan juonelle alkusysäys, joka nivotaan kirjan edetessä yhteen. Tässä vaan ei meinannut oikeen välillä pysyä yhtään kärryillä missä mennään ja kenen tarinassa ollaan kulloinkin sisällä. Hienosti silti oli kirjoitettu, koska jossain vaiheessa sitä vaan yhtäkkiä havahtui, että tietää kuka on murhaaja ilman että sitä edes ajatteli.

Hyvin juoni eteni vaikkakin välillä koeteltiin kärsivällisyyttä kun olisi halunnut jo tietää enemmän, mutta sitten siirryttiinkin taas toisaalle, joka toki vei toista polkua eteenpäin, mutta kuitenkin. Loppu oli hieman outo ja jätti paljon kysymyksiä, joista tuli vähän sellainen olo, että haetaanko tällä mahdollista jatko-osaa. Päädyin kuitenkin siihen, että ei haeta. Se nyt vaan taitaa olla Leinon tyyli.

Oikein kelpo esikoisdekkari ja dekkariksi oikein kelpo. Ihan jees.

Ian McEwan: Sementtipuutarha


Sementtipuutarhasta onkin hyvin vaikea sanoa yhtään mitään. Jotenkin pidin, jotenkin en. En saanut oikein otetta mikä tämä kirja on laatuaan. Enkä varsinkaan tajua miksi on moinen kirjoitettu. Tosin, eipä siihen tarvita syytä miksi kirja kirjoitetaan. Olen vaan onnellinen mitä enemmän kirjoja tähän maailmaan kirjoitetaan, joten ehkä tuo kommentti on vähän turha yhtään missään yhteydessä. Olin vaan niin hämmentynyt tästä kirjasta, joka on listoillani roikkunut jo todella pitkään. Olin kuvitellut mielessäni, että kirja on paksu ja hämmennys oli suuri kun sivuja olikin ainoastaan 130. Mutta ei se sivujen määrä, vaan sanojen laatu.

Niin. Enpä tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin. Se oli outo ja hämmentävä. Enkä oikein tiedä oliko kaiken odotuksen väärtti. Oli ehkä siinä mielessä, että harvat kirjat jättävät minut tähän hämmennyksen tilaan, jossa mielessä liikkuu kolme kirjainta. WTF.

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa


Ensimmäisenä on sanottava, että tämän kirjan kansi on aivan mahtava. Tykkään. Yks tykkää. Grrr grrr. Kohokuvioisia kirjaimia, joissa on kuviointeja tutkittavaksi pidemmäksikin aikaa. Takakansi rosoisen rouhea. Hienoa. Upeaa. Kirjan kansi oli se, joka otti kirjastossa silmään ja kun otin sen hyllystä käteen, niin se oli sillä selvä, että pitää lainata. Niinpä. Kohokuviointi. Kuka niitä pystyy vastustamaan. Iso käsi Jussi Jääskeläiselle jonka käsialaa kansi on.

Odotin tästä ehkä liikaa, koska loppujen lopuksi käteen jäi harmittavaisen vähän. Vaikka siis piti sisällään hienoja oivalluksia, havaintoja ja ihmiskunnan koko kirjon. Eli kyllä arvostelun ja loppufiiliksen osalta taipuu arvosanaan ihan jees. Silti odotukset olivat liian korkealla ja tuumasin, että tässä oli yritystä, mutta ihan maaliin ei päästy. Nyt jäi vähän vaisuksi kun mielestäni olisi pitänyt vetää sitten kunnolla överiksi eikä jäädä överilimboon, jossa vähän herätellään, mutta ei vedetä loppuun asti. Tässä olisi ollut aineksia överiin, mutta jostain syystä jätettiin se steppi ottamatta.

Leif GW Persson: Pinokkion nenä


Huh, olipas jotenkin puuduttava lukukokemus. En oikein saanut missään vaiheessa otetta tästä kirjasta. Tämän olisi saanut tiivistettyä hienosti ainakin puolella. En ymmärrä mitä lisäarvoa kaikki samojen asioiden märehtiminen antaa. Tai ehkä tarkoituksena ei ollutkaan lisäarvo, vaan sivujen määrän lisääminen. Ehkä tämä on aluksi ollut 250 sivuinen pläjäys, kunnes on lyönyt vetoa että saa kyllä lisättyä sivuja puolella.

Enkä jaksanut hirveästi keskittyä kirjassa esiteltyihin taidedetskuihin, joita todellakin oli sivutolkulla. Eikä varsinaisesti parantanut kun miehen sukupuolielimestä elikkäs peniksestä puhuttiin nimellä supersalami. Hei kamoon. En kestä. En ole mikään nipottava kukkahattutäti ja oma mieleni plus jutut muistuttaa välillä teini-ikäisen pojan kaksimielisiä juttuja, mutta että supersalami. Huoh. Enkä edes muista millä nimellä kutsuttiin naisen elintä elikkäs vaginaa. Sekin oli joku samaa sarjaa supersalamin kanssa.

Ei tästä kirjasta oikeastaan ole muuta sanottavaa. Tylsä. Puuduttava. Mitäänsanomaton. Blääh. Oikein harmittaa miksi tämä tuli luettua. Varsinkin Armanin jälkeen, joka sitten taas oli erinomainen lukukokemus, niin tämän kanssa tultiin alas niin että soi.

Arman Alizad, Kauko Röyhkä: Armanin maailma


Olen helppo. Tai itse asiassa en edes helppo, vaan varma. En nauti eKirjoista, se on tullut todettua jo moneen kertaan. Annas olla kun sähköpostiin ilmestyy superhyvämahtavaihanparas tarjous eKirjasta, joka kiinnostaa minua paljon. Niin. Eipä siinä montaakaan minuuttia mene niin kirja löytyy omasta eKirjahyllystä. Joka tapauksessa ja siitä huolimatta etten nautikaan ruudulta kirjan lukemisesta, niin silti kirja jätti itselleni hyvän fiiliksen. Arman on kova jätkä, kenelle nostan hattua isosti. On näyttänyt omalla esimerkillään, että pitkälle pääsee jos on valmis tekemään sen haluamansa asian eteen paljon töitä. Vaikka tietysti itselleni tuli mieleen, että taitaa Arman olla silti pienoinen harvinaisuus ja luonnonlahjakkuus kun pääsee todella pitkälle ryhtyy hän melkein mihin tahansa. On se sitten tanssimista, esiintymistä, räätälöintiä, matsaamista...ihan mitä tahansa. Hän vieläpä tuntuu olevan huumorintajuinen, empaattinen, ystävällinen, symppis, hymypoika ja kaikkea muuta.

Olen katsonut sekä Kill Arman että Arman ja viimeinen ristiretki -sarjat. Enemmän pidin viimeinen ristiretki sarjasta, vaikkei Kill Armankaan huono ollut. Pidin tosi paljon tuosta ensin mainitusta, johon Arman oli saanut mahdutettua kaikki tunneskaalat mitä vähänkin. Monesti tuli mieleen, että olisi mukava tietää miten ovat saaneet järjestettyä nämä kaikki soluttautumiset. Ja sitten tuli tämä kirja, jossa on myös muuten kuvattu Armanin historiaa. Eli tämä täydensi hienosti omaa kuvaa Armanista. Ja ehkä sai kunnioittamaan tyyppiä vielä enemmän. Respect.

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua


Ehkä mielenkiintoisin kirja, joka punakapinan ajoista on kirjoitettu. Pidin myös Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä romaanista, joka asettui mukavasti tähän aikakauteen ja vahvasti mielenkiintoinen on myös Punavankileirit 1918 joka avaa punakapinaa. Mutta tämä. Tämä se vasta oli jotain. Tässä pääsi ihan eri tavalla aikakauteen sisälle ja sai vahvan kuvan millaista se elämä punakapinan aikoihin ja sen jälkeen oli. Kirja on myös siitä harvinainen, että näkökulma on punaisten puolella. Eli "roskaväen" kuten voittajat eli valkoiset punaisia kutsuivat.

Kirjassa kuvataan Kalle Sjögrenin, Nestor Gyldenin, August Mörnin, Erkki Raiteen (Raide), Kustaa Salmisen ja Martti Vesan elämää. Heitä yhdistää kaksi asiaa. Heidät on valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomittu kuolemaan ja heidät on teloitettu samana päivänä 6.9.1918 Kustaanmiekan valleilla, joka sijaitsee Suomenlinnassa. Kaikki olivat kotoisin eri paikkakunnilta, joten kirjassa päästään tutustumaan sekä maaseudun että kaupunkien elämää ja meininkiä. Jokaisen kohdalla kerrotaan sen verran myös ihan lapsuudesta ja ajasta ennen punakapinaa, joka on arkistoihin ja tutkimuksiin kirjattu.

Toivon, että tämä sarja jatkuu. Janoan samanlaista kertomusta heistä, jotka teloitettiin samoilla valleilla 26.9.1918. Sieltä kun löytyy nimi Pelander, Kaarlo Heikki, 59, kirvesmies, Turku. Hän on isoäitini isoisä. Mies kenen nimeä isoäitini ei tiennyt, koska miehestä ei koskaan puhuttu, sanottiin vaan että oli ollut punainen. Aloin tekemään sukututkimusta ja sitä kautta paljastui sekä nimi että se ettei mies ollut kovin mukava ihminen. Ainakaan siis mitä isoäitini pikkuserkku on pystynyt kertomaan eikä nämä valtiorikosylioikeuden kuulustelupöytäkirjatkaan kovin hyvää kuvaa antaneet. Tosin, en ihan sokeana lähtisi luottamaan kaikkeen mitä pöytäkirjoista löytyy (joka myös tässä kirjassa tulee hyvin ilmi), mutta silti jotenkin on sellainen olo ettei ne pöytäkirjat ihan hirveästi valehtele tästä meidän Kaarlosta kun ottaa huomioon muut asiat. Olisi aivan mahtavaa jos Olli Korjus ottaisi haltuunsa tämän ryhmän.

Kirja antaa äänen punaisille. Heille ketkä hävisivät ja joista on tehty suuria pahiksia. Kaikkia keitä kiinnostaa 1918 tapahtumat. Lukekaa ihmeessä tämä kirja. Tämä oli hieno.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö



Vihdoin kotiutin tämän kirjan, joka on ilmestymisestään asti ollut listoillani. Nyt kun osui sopivasti kirjakaupassa silmään, niin pitihän se sujauttaa kassan kautta kotiin. Minua kun kiinnostaa tällaiset omaelämänkerralliset, perustuu tositarinaan tyyppiset teokset vaikkei ne ihan täysin vastaisikaan itse tarinaa.

Miten onnekas itse onkaan, että on saanut lapsena olla lapsi eikä ole tarvinnut huolehtia pienestä alkaen sekä itsestään että vanhemmistaan. Kaikilla ei tällaista luksusta ole vaikka sen luulisi olevan ihan perussettiä. Pidin kovasti tästä kirjasta vaikka se kaikessa raadollisuudessaan saikin minut surulliseksi. Se on surullista miten joillekin ihmisille osuu ne psyykkiset sairaudet jotka on vaikeasti parannettavissa jos ovat ollenkaan. Ja miten sairaus vaikuttaa koko perheeseen, josta jää jäljet.

Pidin kovasti Vaaran tavasta kertoa tarinaa ja miten hän kuvaili tapahtumia, ihmisiä, maisemaa, tunteita, hätää, rakkautta. Oli myös mukavaa kun "huomenkellotyttö" nimen merkitys selvisi kirjaa lukiessa. Itselläni kun ei ollut mitään käsitystä mikä on huomenkello. Joka päivä oppii jotain uutta ja sinä päivänä se oli huomenkello.

Näin wannabe-graafikkona kannen design miellytti myös suuresti silmää.

Hyvä paketti ja oli äärimmäisen hyvä ostos.

Laila Hietamies: Kallis kotimaa


Ehdottomasti sarjan paras osa. Samassa paketissa iloa, onnea, surua, hämmennystä, mutta ennen kaikkea toivoa ja uskoa, että sodan jälkeen kaikki asiat sutjaantuu. Kaikki asiat saivat päätöksensä, vaikkakin jotkut saivatkin surullisen sellaisen.Tarinat kietoutuivat yhteen hienosti ja näppärästi, ja taisin suorastaan ahmia tämän kirjan, jotta saan mahdollisimman nopeasti tietää miten kaikkien henkilöiden käy.

Tukeva on eräs lempihahmoistani ja tekipä oikein pahaa kun sodan tiimellyksessä joutui luopumaan hirvittävällä tavalla rakkaasta Sulottarestaan. Tiedän, kuulostaa typerältä, mutta siinä kohtaa tuli oikeasti tippa linssiin. Siitäkin syystä, että siitä asti kun Sulotar tuli Tukevan elämään, heidän lämpimästä "suhteestaan" on saatu loihdittua syvä ja kaunis kuva, joten heidän viimeisistä hetkistään Laila on osannut rakentaa äärimmäisen koskettavan osion.

Muidenkin tarinat toki koskettivat ja sodan kuvaukset olivat todenmukaisia, vaikken tietysti olekaan itse kokenut sotaa. Silti ne osiot myös taistelun tiimellyksestä olivat uskottavia enkä epäillyt hetkeäkään etteikö sellaista olisi voinut oikeasti tapahtua.

Tämä oli perushyvä sarja, jota on helppo ja mukava lukea. Pitääkin ottaa jossain vaiheessa haltuun tuo Imatra-sarja, jonka olen toki lukenut kokonaisuudessaan, mutta tekee hyvää virkistää muistia.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema


Tämä oli trilogian vaikuttavin, surullisin ja outoa kyllä, hauskin osa. Tällä kertaa en edes harmitellut sitä ajassa edes takaisin pomppimista, vaan se oli enemmänkin rentouttavaa kun pääsi välillä kuolemasta ja surusta irti. Vaikkakaan kovin monen sivun mittaista irtautumista ei saanutkaan, mutta kuitenkin pienen hengähdystauon, jotta jaksoi taas.

Paljon oli surua, kuolemaa, hautajaisia, suuria ajatuksia. Pidin erityisesti Gardellin tavasta kirjoittaa niistä. Niillä ei turhaan mässäilty, kerrottiin vaan miten asiat olivat. Ehkä vaikuttavan tästä kirjasarjasta tekee se, että kaikki asiat joista kirjassa kerrottiin ovat oikeasti tapahtuneet. Ihmiset, joista kirjassa kerrotaan ovat olleet Gardellin ystäviä. Jostain haastattelusta luin, että Gardell itse on lähinnä Rasmusta. Hienosti on osannut rakentaa tarinan, joka on omaelämänkerrallinen, mutta kuitenkin hahmoja on sekoitettu.

Paul oli henkilöistä suurin suosikkini. Mahtava tyyppi, joka orkesteerasi omat hautajaisensakin. Tulee ainakin kunnolla tehdyksi kun ne itse suunnittelee. Ja olikin hyvät bileet. Yksi niistä harvoista hetkistä kun naurahtelin.

Surullista oli lukea miten kuoleman jälkeen homoista tehtiin heteroita. Miten teennäistä, mutta toki ymmärrettävää ja ihmisethän toimivat arvaamattomasti kun läheinen kuolee. Erittäin surullista oli myös se, miten Benjamin ei ollut tervetullut Rasmuksen hautajaisiin ja se miten Rasmuksen vanhemmat hylkäsivät poikansa suuren rakkauden samantien kuoleman tultua. Todella surullista.

Tämä osa pisti muiden osien tavoin kiukuttamaan miten AIDSiin sairastuneita kohdeltiin, mutta hyvä se on tänä päivänä hämmästellä kun asenteet ovat avoimemmat ja sairaudestakin on huomattavasti enemmän tietoa. Silti. Siitä huolimatta kenellekään ei saa sanoa, että on ansainnut kuolemansairauden tai että on ihan oma vika kun sen sai. Samaa kokevat esimerkiksi keuhkosyöpään sairastuneet tupakoivat ihmiset. Ajatella saa mitä haluaa, mutta pitäisi silti ajatella miltä sairastuneesta tuntuu, vaikka miten sairastunut olisikin itselle tuntematon tai noubadi. Tämä on siis tietysti täysin oma henkilökohtainen mielipiteeni. Yksi ehkä surullisimmasta asioista oli se, miten kuolleita käsiteltiin. Pistettiin mustaan jätesäkkiin ja vielä jesaria ympärille, ettei vaan pöpöt pääse karkuun. Kuoleman jälkeenkään ei osoitettu minkäänlaista kunnioitusta vainajaa kohtaan. Hirveää, mutta toki mistäs sitä siihen aikaan tiedettiin mistä se tarttuu ja ymmärrän kyllä pelon, mutta olisi se silti aikamoista lukea, että näin todellakin tapahtui.

Jokainen on vähän homo. Jukka Takalo sen tietää ja tämä sopii tämän postauksen lopuksi erinomaisen hyvin.

Laila Hietamies: Siellä jossakin


Tässäkin osassa vierailtiin monesti Tanskassa, jossa Hilkan ja Olavin tarinaan tulee todella surullisia mutkia. Eli se on tässäkin osassa parasta antia. Toiseksi parasta on tietysti Ilonan rakkaus ja ero Veikosta. Vaikka kyllä olin onnellinen myös Veikon uudesta rakkaudesta. Ärsyttävintä tässä osassa on Liisa ja se miten kohtelee kaikkia muita paitsi Penttiä. Vai olikohan se jo edellisessä osassa. Voipi olla, mutta oli missä oli, niin se oli ärsyttävintä joka tapauksessa.

Mielenkiintoinen, jännittävä, tunteita herättävä osa.

Laila Hietamies: Koivu ja tähti


Tämä osa toikin sitten vähän erilaista sarjaan mukaan. Nimittäin sotalapset. Tukevan hieno vaimo kuoli, joka oli todella surullista. Surulllista oli myös kun Hilkka ja Olavi lähetettiin Tanskaan. Pienet lapset ja muuttavat toiseen maahan ilman äitiä tai isää tai ketään turvallista aikuista. Siihen vielä lisäksi Georgin tarina. Juutalaisvainot, jotka ulottivat lonkeronsa koko Eurooppaan. Lasten matkasta Tanskaan tuli siis tämän osan paras anti.

Pisti myös hymyilyttämään kun Ilona löysi vihdoin rakkauden, vaikka se ei kohdistunutkaan omaan mieheen. Vaan miehen serkkuun. Ilona on ansainnut kaiken rakkauden.

Hyvä osa. Ehkä jopa paras osa tähän mennessä.

Laila Hietamies: Syksyksi kotiin


Tämän osan ehdottomasti hauskin anti oli Tukevan Sulotar. Laila osaa mahtavasti kertoa miehen ja hevosen "suhteesta" niin, että oikein nauratti. Siinä missä Tukevan suhdeasiat nauratti, Vehmaksen touhut pistivät ketuttamaan. Ettäpä osaa olla kiukuttava mies.

Rintaman tapahtumia luin ilolla. Vaikka siis kyseessä ei olekaan iloinen asia. Sota ei ole iloinen. Eli ehkäpä pitäisi sanoa, että luin mielenkiinnolla. Onhan se Suomen lähihistoriaa ja outoa ajatella, että siitä todellakin on vasta niin vähän aikaa.

Mielenkiintoinen sarja.

Laila Hietamies: Kukkivat kummut


Onpas vaikeaa kirjoittaa näistä kirjoista näin jälkikäteen kun kaikki tapahtumat sekoittuu keskenään, mutta yritän kuitenkin edes hieman palastella näitä kirjoja osiin. Viimeinen osa on vielä lukematta, mutta näistä neljästä muusta nyt tällä tavalla peräkkäin.

Niin siinä sitten onneksi kävi, että Ilona ja Veikko saivat toisensa. Olin jo niin varautunut ilottelemaan tämän asian kanssa, että pisti oikein kiukkuiseksi kun se suhde ei osoittautunutkaan niin ruusuiseksi kuin mitä sen olin mielessäni kuvitellut. Tukevan perheessä tapahtumia oli enemmän kuin tarpeeksi. Sekä iloisia että todella surullisia. Nämä ovat jääneet päällimmäisinä mieleen tästä osasta.

Oli myös jokseenkin hauskaa, kun tämän kirjan kohdalla vasta selvisi, että se Parainen josta kirjoissa puhutaan ei tarkoita sitä Varsinais-Suomessa olevaa kaupunkia nimeltään Parainen, vaan Lappeenrannassa olevaa sementtitehdasta. Olen kahden aiemman kirjan kohdalla hämmästellyt isosti miten Riston isä ehtii kotiinsa Lappeenrantaan puolessa tunnissa Paraisilta. Tosin, enhän nyt ole sentään niin dorka, ettenkö olisi uskonut kyseessä olevan oikeasti Parainen, mutta alkuun oli hämmennystä silti. Hauskaa.

Hyvä sarja ja hieno sarjan osanen. Tämä kukkivat kummut.

perjantai 22. elokuuta 2014

Marko Kilpi: Kadotetut


Marko Kilpi on itselleni ihan uusi tuttavuus ja nappasinkin tämän kirjan ihan sokkona Filmtownista matkaan. Ja olipa hyvä kun niin tein. Luin tämän yhdellä istumalla kun en vaan kerrassaan pystynyt jättämään kesken. Istumalihaksissa ja silmissä tuntui, mutta ei haittaa. Oli se sen arvoista. Pidin jotenkin tosi kovasti kaikista niistä pohdinnoista ja juonesta. Kerronta oli minun makuuni juuri sopiva ja henkilöhahmot sopivan kiinnostavia ja tarinaan sopivia. Muutaman kliseen olisi toki voinut jättää pois, mutta eipä ne siellä seassa juuri haitanneetkaan. Muutama käänne yllätti, joka on aina mukavaa. Yksi niistä yllätti positiivisesti kun olin jo ihan sydän sykkyrällä huokailemassa "ei". Oli myös mukavaa kun epäilykseni juonen käänteestä osoittautui täysin tuulesta temmatuksi. Se oma epäilyni olisi nimittäin ollut ihan dorkaa, mutta ei toki mahdotonta.

Tässä myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista kokemusta poliisin työstä. Pieniä nippelitietoja paukkui vähän joka kulmassa, jotka toki myös kunnollisella taustaselvityksellä selviäisi, mutta silti niistä jotenkin huokui oma kokemus todella vahvasti.

Itse henkilökohtaisesti kunnioitan poliisin työtä korkealle enkä yhtään ihmettele, että jotkut heistä kyynistyy kun kuuntelee samoja tekosyitä vuodesta toiseen. Suurin osa tekee erittäin hyvää työtä ja viime aikoina olen iloisena laittanut merkille miten ovat rantautuneet myös someen. Helsingin poliisi ansiokkaasti päivittää hauskalla tyylillä twitteriä ja Turun poliisi on ottanut instagrammin haltuunsa. Erittäin hauskaa ja hyvää. Kaikkihan ei tietysti tykkää poliisin rennosta ja hauskasta tyylistä somessa, mutta itse pidän siitä kovasti. Keep up the good work.

Laila Hietamies: Unohduksen lumet


Olipas kiva jatkaa suoraan siitä mihin Lehmusten kaupunki jäi. Kaikki tapahtumat ja henkilöt hyvässä muistissa. Tämä kirja myös eteni nopeammin kuin mitä ensimmäinen osa, joten siitäkin syystä pidin suuresti tästä osasta. Sota syttyi ja ihmisten elämä muuttui kertaheitolla ihan toisenlaiseksi. Poispyyhitty huoleton ja vakaa elämä. Hienosti Laila kuvaa myös sota-aikaa kaiken muun hienon kerronnan lisäksi. Muutamia juonellisia yllätyksiäkin löytyi, jotka olivat koskettavia ja surullisia. Hieman alussa harmitti kun Ilonan tarina jäi niin vähälle huomiolle, mutta onneksi siihenkin palattiin ja sitä valoitettiin kirjan loppupuolella enemmän.

Tämän enempää en tästä kirjasta osaa sanoa. Pidin. Tykkään. Laila on hieno. Lailan tarinat ovat hienoja. Nyt sitten odottelen, että Kukkivat kummut kolahtaa postilaatikkoon, jotta voin jatkaa siitä mihin tämä jäi. Odotan innolla.

Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki


Vihdoin ja viimein löysin tämän Lehmusten kaupunki sarjan aloituskirjan ja kotiutin sen tietysti heti. Suomalaisen kirjakaupan alehyllystä. Ja olikin hieno löytö, koska tämä painos sisälsi heti kärkeen vanhoja valokuvia Lappeenrannasta kera Lailan kommenttien. Nuo juuri ovat sitä parhainta antia. Maisemien visualisointi. Vaikka kyllä toki Lailan kirjalliset ansiot auttavat kyllä visualisoimaan maisemat ihan hienosti. Silti oli hienoa nähdä omin silmin ne maisemat valokuvista.

Olen siis joskus aikoinaan lukenut sarjan kolme viimeistä osaa, mutta neljä ensimmäistä on jäänyt lukematta. En muista ihan hirveän hyvin noita kolmea viimeistä, joten nyt onkin jo korkea aika lukea koko sarja alusta loppuun. Booktori tapahtumasta kotiutin toisen ja neljännen osan, joten piti odottaa että tämä ensimmäinen osuu räpylöihin, jotta tulee luettua kirjat vihdoin järjestyksessä.

Sitten itse asiaan. Inhottava sanoa, mutta hieman hitaasti lähti kirja liikkeelle eikä oikein päässyt lentoon lopussakaan. Silti nautin tämän lukemisesta, koska kuvaa historiaa ja Laila osaa kuvata arkisia asioita mahtavasti. Oli myös mukavaa päästä koko tarinasta jyvälle vaikka ei ihan kunnollisessa muistissa noiden kolmen viimeisen kirjan tarinat olekaan. On niin hassua ajatella kaikkia noita sosiaalisia sääntöjä joita tuohon aikaan oli ja karmivaa ajatella tuota "ennen sotaa" fiilistä. Kaikki oli niin toisin ja romantisoin tuota ajanjaksoa vaikka tosiasiassa olen vallan tyytyväinen nykyaikaankin. Tykkäsin tarinasta, tykkäsin kuvista, tykkään Lailasta. Tästä se sarjan lukeminen alkaa. Kivaa.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake


Jälleen yksi kuukaudenkirja, jonka unohdin perua. Olen nyt tässä lähiaikoina lukenut kaksi Khaled Hosseinin Afgaanitarinaa, niin olisin ihan sillä perusteella perunut tämän jos vaan olisin muistanut. Näin kirjan luettuani olen kuitenkin tosi tyytyväinen tähän päähäni, joka on kuin hattaraa mitä muistiin tulee. Oli toki samankaltaista kuin mitä Khaled Hosseinilla, mutta kuitenkin niin eri. Unohdin välillä, että kyseessä on omaelämänkerta kun luetut asiat olivat niin sävähdyttäviä. And by sävähdyttävä tarkoitan hurja. Sitten kun taas ajatus hiipi mieleeni, että nämä asiat oikeasti tapahtuivat kirjoittajalle, niin se tuntui ihan kamalalta. Niin pieni poika. Niin paljon pahoja kokemuksia. Vaikka kaikenikäisillehän tuollaiset kokemukset ovat liikaa. Sodassa myös siviileillä tarvitaan kosolti neuvokkuutta (jota varmaan kertyy sitä mukaa kuin mitä sotiminen jatkuu) ja ennen kaikkea sylin täydeltä onnea. Ja välillä kumpikaan näistä ei ole tarpeeksi. Näitä kumpaakin oli onneksi Qais Akbar Omarin perheellä.

Olin silti suhteellisen hämmästynyt, että siviilit kokivat Talibanien hallinnon aikaan elämänsä paljon turvallisemmaksi kuin mitä aikaisempien hallintojen aikaan. Ja myönnän tietämättömyyteni, etten edes tajunnut sodan alkaneen jo kauan ennen Talibaneja. Häpeän. Olen tästäkin syystä onnellinen, että kirjan luin, koska nyt olen taas viisaampi. Siinäkin suhteessa olen viisaampi etten ollut aiemmin oikeastaan edes tajunnut, että Kabulissa voi asua eikä se enää ole sota-aluetta. Häpeän. Mutta, joka päivä oppii jotain uutta joten häpeä ei onneksi ole pitkäaikainen.

maanantai 11. elokuuta 2014

John Irving: Kaikki isäni hotellit


Hiphei. Täytyy kyllä sanoa, että Irvingillä on sellainen tapa kirjoittaa, joka osuu tähän tätiin kuin sata salamaa. Varsinkin kielenkäyttö on jokseenkin hilpeää. Vaikka sanottava on, etten minä oikeasti tiedä mitä sanoja alkuperäisissä kirjoissa on, koska olen lukenut Irvingiä vain ja ainoastaan suomennettuna. Eli saattaakin hyvin olla niin, että pidän suomennoksista (vaikka väliäkös sillä mistä kirjassa pitää, kunhan pitää). Pitänee joskus kotiuttaa jostain yksi originaali verrattavaksi.

Tämäkään kirja ei ollut poikkeus tähän "yks tykkää" fiilikseen. Heti ensimmäisestä sivusta alkaen muistin mikä minua tämän miehen kirjoissa viehättää. Juonet eivät ole juurikaan kiinnostavia, mutta silti tarina imaisee mukaansa. Enkä voi kuin ihmetellä miten rankkoja asioita käsittelee hyvinkin Irvingimäisellä tavalla. Eleettömästi, mutta kuitenkin niin ettei jää sanoma epäselväksi. Tässäkin kirjassa käytiin todella rankkoja asioita, joista jotkut tuli ihan puun takaa eli yllätysmomentti oli suuri.

Siinä missä juonet ovat, ellei nyt tylsiä, niin ainakin snadisti epäkiinnostavia, henkilöhahmot sen sijaan kompensoivat isosti tuota puolta. Hahmot ovat tässäkin kirjassa erittäin kiinnostavia. Joistakin voidaan toki olla montaa mieltä, mutta Irving osaa kuvata kaikki hahmot erittäin kiinnostavassa valossa.

Pidän kovasti. Pidin kovasti. Pitänee jatkaa Irvingin kirjojen kotiuttamista kun niitä sopivasti nenän eteen osuu.

lauantai 9. elokuuta 2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä


Oho, onkin jäänyt kirjoittamatta tästä vaikka sen luinkin jo joku aika sitten. Tämä kirja tuli hieman vahingossa kun unohdin jälleen kerran perua kuukaudenkirjan. En tosin ollut yhtään pahoillani kun luin takakannesta mihin aikakauteen kirja sijoittuu. Punakapina ja sen jälkeiset lähivuodet kiinnostavat minua todella paljon, joten oli mukava lukea romaani aiheesta.

Muistikuvani tästä kyseisestä kirjasta oli positiivinen, mutta olin antanut goodreadsissä tälle vain kaksi tähteä. Nyt mietin pääni puhki miksi olin päätynyt heti kirjan luettuani kahteen tähteen enkä esim kolmeen. Kuitenkin. Hahmot olivat mielestäni mielenkiintoisia ja erittäin mukavasti oli Hämeen-Anttila maalannut kuvaa Helsingin kaduista siihen aikaan. Onneksi ensimmäisillä sivuilla oli kyseinen kartta myös, jota tutkin pitkään ja hartaasti sekä ennen ja jälkeen kirjan lukemisen. Björk oli hauskanen, mutta naisasioiden vatvominen olisi voinut jäädä vähemmälle. Ne eivät olleet kovin kiinnostavia. Mutta ehkäpä näiden asioiden vatvomisen selitys löytyy sitten sarjan seuraavasta osasta. Sen verran mielenkiintoinen tämä kirja kuitenkin oli, että tulen varmasti lukemaan seuraavankin osan.

Tuntuu todella oudolta, että 100 vuotta sitten Suomessa elettiin niin vahvaa vihakautta. Toisia Suomalaisia kohtaan. Toiset olivat punaisia ja toiset valkoisia. Punaiset tappoivat valkoisia, valkoiset tappoivat punaisia. Vihapäissään. Se on outoa. Omat isovanhemmat ovat eläneet toisen maailmansodan ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa ovat eläneet sekä ensimmäisen maailmansodan että punakapinan. Niin lähellä on tuo aikakausi, mutta kuitenkin nykyään niin kaukana. Onneksi. Että vihan kausi on mennyttä. Eikä toivottavasti koskaan tulekaan takaisin. Jokaisesta suvusta myös löytyy tarinoita punakapinan ajoista, jos niistä vaan on joskus myöhemmin juteltu tai jos niistä löytyy esimerkiksi valtionarkistosta tai muualta tietoa. Kiehtovaa ja samalla todella surullista.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Herman Sachnowitz: Se koskee myös sinua


Tämä kirja on ehkä paras Holokaustista kertova tosikertomus. Ja minä olen lukenut niitä monta. Holokausti on itselleni sellainen aihe, että haluaisin sulkea silmäni ja korvani enkä tietää siitä mitään. Ihan vaan siitä syystä, koska se on niin uskomaton asia ettei sitä meinaa ymmärtää. Mutta silti en siihen pysty ja luen monia Holokaustista kertovia kirjoja. Kunnioituksesta kaikkia Holokaustin uhreja kohtaan. Ja myös siksi ettei nämä kauhuteot unohtuisi ikinä.

Herman kertoo oman tarinansa kaunistelematta, mutta kuitenkin vähäeleisesti. Ihan kuin vaan raportoisi näkemänsä ja kokemansa. Ei mässäile eikä keskity vihantunteisiin. Kertoo oman ja perheensä tarinan. Hän ainoana jäi henkiin 9-henkisestä perheestä. Osaa todella hyvin kuvata näkemäänsä ja kokemaansa. Lukijalle välittyy hyvin todenmakuinen kuva kaikesta mitä Herman koki. Kertoo mm Auschwitzin leirin ensimmäisestä päivästä nähtyään leirillä jo pitkään olleita, että he näyttivät siltä kuin "olisivat unohtaneet kuolla". Arvasi, että tulee itsekin näyttämään samanlaiselta jos ylipäätään selviäisi niin pitkälle. Ja onneksi selvisi vaikka näyttikin lopulta siltä, että on unohtanut kuolla. Hirveä tarina ja onneksi kirjoitti tarinansa jälkipolville vaikka se tarkoittikin sitä, että repi vanhat haavansa enemmän auki. Uskon, ettei ne haavat koskaan parantuneet, mutta silti on ollut varmasti hirveää kertoa tämä tarina.

Olen itse käynyt Auschwitzissa. Muistan sen tunteen kun kävelin portista sisään. Sen kiven painon joka laskeutui rintaani. En pystynyt puhumaan ja silmät vetisinä kävelin hitaasti kaikki parakit läpi. En osaa selittää millainen paikka se on. Erittäin surullisella tavalla vaikuttava. Missään muualla en ole tuntenut samalla tavalla. Kävelin Birkenauhun, joka oli myös samalla surullisella tavalla vaikuttava, mutta kuitenkin erilainen. Siellä vasta sai perspektiiviä miten suuri laitoskokonaisuus Auschwitz-Birkenau on. Ja jos itsellä meni ihan täysin pasmat sekaisin leirillä vieraillessani, niin miten kamalaa se onkaan heille, ketkä ovat sieltä pelastuneet ja menettäneet monia perheenjäseniään, sukulaisiaan, ystäviään, tuttujaan siellä tai muilla leireillä.

Hämmästelen sitä kerta kerran jälkeen miten tällaista on voinut tapahtua tässä mittakaavassa ainoastaan 60 vuotta sitten. Isovanhempieni elinaikana. Pitääkin itse asiassa kysyä isoäideiltäni muistavatko he kuulleensa mitään uutisia juutalaisvainoista ja tuhoamisleireistä vai olivatko suomalaiset autuaan tietämättömiä moisista kauheuksista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa


Voi herran tähden miten olisin halunnut pitää kirjasta. Herra P.I.J kun on Twitterissä varsin hauskan oloinen tapaus ja arvostelut tästä ovat olleet hyviä. Tästä voidaan varmaan päätellä jo heti kärkeen etten muutamia valonpilkahduksia lukuunottamatta tuntenut tätä kirjaa omakseni. Enkä oikein edes osaa sanoa syytä miksi näin oli. Ensimmäinen puolikas kirjasta oli tylsä hauskasta ideasta ja kirjallisesta laadusta huolimatta. Sitten alkoi tapahtua, ja ajattelin jo, että näinkö tulen nauttimaan toisesta kirjanpuolikkaasta. No en. Hetkellisen pilkahduksen häivyttyä, tunsin taas vain tylsyyttä. Eikä ole kyse edes siitä ettenkö pitäisi täysin absurdeista ja övereistä juonenkäänteistä. Esimerkiksi Tuomas Vimman Helsinki 12 mennä kohelsi oikein vaan kunnolla mitä pidemmälle kirjassa mentiin ja siitä nautin ihan loppuun asti. Ja se oli sentään stadin murteella kirjoitettu, joka on muuten todella raskasta luettavaa tällaiselle Åbolaiselle. Inhottaa kun näin käy. Itseäni siis. Kun haluaa ihan tosissaan pitää jostain kirjasta ja sitten tunteekin vaan blaah. Se on surullista. Mutta eipä siinä. Onneksi jokaisella ihmisellä, myös minulla, on oma makunsa ja se on ihan arpakauppaa mikä kolahtaa ja mikä ei. Olen siis tyytyväinen, että myös tällä kirjalla on oma fanijoukkonsa, ettei päädy kirjan kuvaamaan paikkaan jota Taivaaksi kutsutaan.

Silti on sanottava, miten mielestäni on hienoa, että kirjailija huomioi kirjabloggaajat ja heidän tuomansa mainosarvon. Itsehän en pidä itseäni varsinaisena kirjabloggaajana, vaikka olen onnellinen jos joku kirjailija saa postauksistani jotain materiaalia käyttöönsä tai jos joku surffailija saa omista mielipiteistäni tukea omille osto/lukemispäätöksilleen. Itse luen lähes kaikki blogipostaukset ennen kuin kirjan ostan. Tosin, en ole yhtäkään kirjaa jättänyt ostamatta vaikka monet bloggarit olisivat olleet sitä mieltä, että kirja on huono.

Vesa Siren, Juha Metso: Sielun Veljet - kuvat


Hahaa, vihdoin sain aikaiseksi kotiuttaa tämän teoksen. Ja olikin hieno kotiutus. Olen suuri Ismo Alanko fani ja olenkin nostanut Ismon jumalasemaan. Samanlaiselle jalustalle asettanut kuin Kaukonkin. Tai anteeksi, Ismo on kyllä snadisti korkeammalla alustalla. Siekkareiden L'amourha on edelleen itselläni tehosoitossa ja se pitää kuunnella säännöllisin väliajoin läpi. Samoin kun Ismon muut levyt. Vanhoista ihan uusiin. Hämmästelen Ismon muuntautumiskykyä ja monipuolisuutta. Joka levyllä tapahtuu jotain uutta. Uskomatonta. Ja samaa asiaa sai lukea myös tästä kirjasta. Miten loi pohjan tuolle jo Siekkareiden aikaan. Vaikka miten diggaan Siekkareita, niin olen silti iloinen että bändi "jäi tauolle" ja Ismo keskittyi soolouraansa, jossa tämä kaikki pääsi oikeuksiinsa.

Itse kirja oli todella mielenkiintoinen ja siinä oli paljon sellaista jota en edes tiennyt. Upeasti kirjoitettu teos, jota oli ilo lukea. Ahmin kirjan yhdessä päivässä kun en malttanut laskea sitä kädestäni. Upea. Hieno. Suosittelen kaikille Siekkareiden faneille. Ei. Suosittelen kaikille. Hieno. Pidin myös toki Juha Metson kuvista, mutta niistä on sanottava sen verran, että oli vähän liikaa toistoa eikä ne tällä kertaa aiheuttaneet "WAU" efektiä. Metso on todella mahtava valokuvaaja, eikä tässäkään kuvien laatu ollut heikkoa. Niiden valinta kirjaa varten ainoastaan on ollut hieman heikohkoa. Se olikin sitten ainoa no höh osasto koko kirjassa.

Muistinko jo sanoa, että tämä kirja on upea. Ai en. Ainakaan tarpeeksi. Tämä kirja on upea.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi


Olipas hyvä kun tämä ja Synnintekijä tuli samassa paketissa, jotta tuli heti perään luettua jatkoa tarinalle. Muuten olisi ehkä unohtunut asioita ja paikkoja. Nyt ei mennyt turhaan ns energiaa vanhojen muisteluun, vaan pystyi hienosti vaan jatkamaan lukemista. Kalmantanssissa ei ollut enää sitä "oho" yllätysmomenttia, joten siinä mielessä jäi vähän pliisummaksi kuin Synnintekijä. Olavi Maununpojan tarina jatkui siitä mihin se jäi, mutta hieman eri twistillä. Nyt ei enää rietasteltu niin paljon, mutta pelehdittiin aiheella kuolema kuten kirjan nimikin indikoi. Ehkä hieman oli sekavampi tarina ja muutenkin snadisti tylsempi, mutta ihan kelpo siitä huolimatta.

Jälleen hämmästelin Kauniston erittäin hienoa oivallusta yhdistää saman aikakauden tapahtumia ja yhdistää ne samaan kirjaan. Tyyliin Olavi Maununpoika kuulustelee Jeanne d'Arcia. Mahtava oivallus ja miten hienosti on kehittänyt siitä ihan uskottavan kertomuksen. Kaikesta päätellen Olavi Maununpojan tarina jatkuu. Luen mielelläni jatkotkin jos ne jostain eteen tulee, koska tyypin tarina on ihan jees. Kaunisto osaa kirjoittaa siitä tyyliin ihan jees. Ei isoa plussaa, mutta kuitenkin ihan mukavansorttinen sarja.

Milja Kaunisto: Synnintekijä


Tälle kirjalle on vain yksi sana joka äkkiseltään tuli mieleen ja joka jäi mieleen päällimmäisenä kun takakannen painoin kiinni. Se sana on oho. Enpä odottanut ihan tällaista. Odotukset olivat jossain Utriomaisessa kerronnassa, mutta Synnintekijä oli nimensä mukainen. Itsekin synnintekijä. Joka ei siis yhtään ollut huono asia. Pidän siitä kun minut yllätetään housut kintuissa kirjojen kanssa, ja tämähän sitä teki. Eikä yllättävää kyllä häirinnyt vaikka se yllättävä momentti jatkui jatkumistaan loppuun asti. Yleensä en niin välitä jos yllätysten kanssa suorastaan märehditään, mutta tässä se ikäänkuin istui tarinaan. Josta olikin saatu hienon erilainen muihin samasta aikakaudesta kertoviin tarinoihin.

Olen heikkona näihin historiallisiin romaaneihin ja minua kiinnostaa historia suuresti. Varsinkin Suomen historia. Onneksi joistain on säilynyt jopa hyvinkin tarkkaa tietoa, mutta sepäs siitä tekeekin mielenkiintoisen kun pitää aina ymmärtää aikakauden tavoista paljon ennen kuin voi edes välttävästi sanoa jonkun olevan totta. Eikä edes silloin. Kiehtovaa kun ei ole ketään keltä kysyä, vaan pitää kaikki perustaa kirjoituksiin. Tässä kirjassa Kaunisto on tehnyt hienoa työtä Olavi Maununpojan kanssa.

Hämmästelen Kauniston hienoa mielikuvitusta ja miten onkin osannut sovittaa mielikuvitustensa tuotokset Olavi Maununpojan elämään. Kaunisto on myös erittäin hyvin tehnyt taustatyönsä ja rakentanut todella hienon tarinan taustatyön perusteella. Tämä kirja muutti kirjahyllyyn asumaan vähän vahingossa kun jälleen unohdin perua kuukaudenkirjan. En ole kyllä yhtään pahoillani, koska tätä luki mielellään ja jäi kiva fiilis.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Khaled Hosseini: Leijapoika


En tiedä olisinko tarttunut Leijapoikaan ilman tätä kohtalon johdatusta. Kohtalona oli joko katsoa jalkapalloa (3 vastaan 1 tilanne) tai vetäytyä toiseen huoneeseen lukemaan jotain kirjaa joka sattuisi siskoni kirjalaarista löytymään. Kaikesta päätellen ja koska kirjoitan tätä arvostelua valitsin kirjalaarista Leijapojan. Joka oli kyllä iloinen yllätys. Ylipäätään ja tartuin siihen ihan mielelläni. Pidin Ja vuoret kaikuivat kirjasta, joten tuumailin Leijapojan olevan ainakin yhtä hyvä. Täytyy sanoa, että Leijapoika oli parempi. Alku oli ehkä hieman tahmeahko ja aika alussa jo paljastettiin tiiserin muodossa asia joka oli surullinen. Kirja oli surullinen. Niin. Kyllä. Surullinen.

Ystävyys, joka paljastuikin olevan myös muuta kuin pelkkää ystävyyttä, on altis luokkajaolle ja ulkopuolisille vaikutteille. Se on toki ihmisluonnon synkkä osa, mutta surullista yhtä kaikki. Juuri kun ajattelin, että ihanaa, vanhat synnit on anteeksiannettuja ja saadaan rauha plus sovitus, niin eikös sen jälkeenkin tullut mutkia matkaan. Vaikkakin tarinalla oli onnellinen loppu, niin siihenkin Hosseini oli saanut ujutettua surullisen twistin ja epävarmuuden täydellisestä onnellisuudesta. Enkä siis väitä, että onnellinen loppu olisi jotenkin itseisarvo, mutta aina sitä jotenkin odottaa tämän tyylisissä kirjoissa, että kaikki tarinat saavat hienon onnellisen lopun. Silti, joku osa minusta aina kiittää kirjailijaa että on ollut uskallusta tehdä epätavallinen loppu. Mukavaa vaikka miten siitä marisenkin.

Hosseinin kirjoissa on myös todella mukava lukea Afgaanien elämää ennen, aikana ja jälkeen sodan. Millaisia tarinoita maa pitäkään sisällään ja miten perusonnellista kansaa he ovatkaan mahtaneet olla ennen kuin maailma räjähti ja talebanit otti siellä vallan. Sekin on surullista. Kaikki sotiminen on surullista.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

K.M.Peyton: Kuolema joella


No huhhuh. Jopas oli tylsä ja ankea ja mitäänsanomaton ja ihan kaikkea mahdollista huonoa mitä kirjasta voi sanoa. Oikein ärsyttää kun tulikin luettua näin tylsyyden huippu. Olisinhan toki voinut jättää kirjan kesken, mutta sehän nyt ei käy päinsä. Paitsi muutaman kirjan kohdalla on ollut pakko luovuttaa aikoinaan, mutta tämän luin väkisin, koska ajattelin että ehkäpä jossain kohtaa edes tulisi vastaan etäisesti hyvä kohtaus tai juonen käänne. Mutta ei. Samaa puuduttavaa menoa alusta loppuun. Huoh. Henkilöt eivät olleet kiinnostavia. Kieli ei ollut kiinnostava. Juoni ei ollut kiinnostava. Paikat eivät olleet kiinnostavia. Mikään tässä kirjassa ei ollut kiinnostavaa. Todella sääli. Olen surullinen ja pettynyt. Inhoan tätä tunnetta. En halua yhdenkään kirjan jättävän itseeni tällaista merkkiä. Enkä osaa tästä kirjasta mitään tämän enempää edes sanoa. Ei tästä ole mitään sanottavaa. Tylsä!

Dan Brown: Inferno


Miten sitä aina unohtaa Dan Brownin uskomattoman kyvyn kehittää todella hienon juonen taidehistorian ja symbolien ympärille. Mikä parasta, taustatyö on aina tehty niin huolella että sitäkin aina hämmästelee lukiessaan. Ihastuin todella paljon Da Vinci koodiin silloin aikoinaan, mutta muita Dan Brownin kirjoja en muistakaan niin hyvin. En oikeastaan edes muista lukeneeni muita kuin Da Vinci koodin ja Meteoriitin. Joista ainoastaan Da Vinci koodi on jäänyt mieleen todella mielenkiintoisena. Nyt Infernon myötä muistin taas ihastukseni ja nyt pitää kyllä ryhdistäytyä jälleen ja lukea muutkin Brownin kirjat. Infernoakin lukiessa tuli ihan mieletön hinku päästä Firenzeen tutkimaan kaikkia paikkoja, joissa Langdon seikkaili. Mutta ehkä nyt tähän kohtaan tyydyn vaan surffailemaan interwebin suuressa maailmassa koskien näitä paikkoja.

Juoni eteni mukavanoloisesti eikä jääty kuin ehkä ihan alussa jumittamaan omasta mielestäni vähän liikaa Langdonin muistinmenetyksen pariin. Toki ymmärsin, että se on todennäköisesti eräs juonen kantavista voimista, joten en siitä sen enempää murehtinut. Juoni oli herkullinen, vaikkakin petyin ihan jumalattomasti erään asian paljastuttua ja tuumasin, että tyhmää. Onneksi sentään lopussa tilanne selvisi ja parani, joten pystyin taas olemaan ihan iisisti asian kanssa. Mutta hetkellisesti olin sitä mieltä, että oli ihan dorka käänne. Ja mikä ihan parasta, ei kirja loppunutkaan ihan siten miten sen kuvitteli koko ajan loppuvan. Erittäin miellyttävä poikkeama.

Tämä kirja oli myös siinä mielessä itselleni erikoinen, että lainasin tämän naapurilta. En siis ostanut sitä, vaan tartuin tilaisuuteen ainoastaan lukea kirjan laittamatta sitä omaan kirjahyllyyni. Se oli outoa. Joskus toki käyn kirjastossa ja sinnehän pitää kirjat aina palauttaa, mutta joltain muulta lainaaminen on minulle vierasta. En tiedä miksi. Tartun kyllä toistekin tilaisuuteen jos jollakin vaan on sellainen kirja jonka haluan lukea eikä sitä itselläni vielä ole. Omassa ystäväpiirissäni vaan on harvinaisen vähän tällaisia kirjanistejä, jotka itselleen kirjoja ostelevat, niin nuo tilaisuudet on suht vähissä.


torstai 19. kesäkuuta 2014

Glenn Greenwald: Edward Snowden - Ei pakopaikkaa


Mielenkiintoinen kirja. Kerrassaan kiehtova. Olen mielenkiinnolla seurannut tätä Edward Snowden kohua alusta asti ja oli todella mukavaa lukea miten kaikki sai alkunsa ja vähän enemmän taustoja. Alku oli ehkä turhan junnaavaa, mutta parani koko ajan. Itse nostan hattua sekä Snowdenille että Greenwaldille, että uskalsivat paljastaa mitä NSA puuhastelee ja miten hallitus puhuu täyttä paskaa kansalle. Ettei mukamas normijamppojen dataa kerätä millään lailla in my ass. Olen täysin samaa mieltä Greenwaldin kanssa siitä, että mitä enemmän dataa kerätään ihan kaikista, niin sen vaikeampaa on siitä massasta seuloa ne mahdolliset terroristit esiin. Ja eiköhän terroristitkin (ainakin todella suuri osa) ole jo sen verran iiteen parissa pyöriskelleet, että osaavat käyttää salattuja kanavia suunnitelmiinsa. Olisi mielenkiintoista tietää mikä tämän kaiken on saanut alkamaan. Ettei enää välitetä perusjamppojen perusoikeuksista. Käytettiinkö 9/11 vaan tekosyynä vai onko oikeasti niin, että kuvittelevat saavansa terroristit tehokkaasti kiinni tällä menetelmällä.

Itse elän vahvasti iiteemaailmassa ja elämästäni saisi varmaan aika hyvän kuvan yhdistelemällä palasia eri lähteistä. Ja jos NSA:ta tai ketään muuta valvontakoneistoon kuuluvaa organisaatiota kiinnostaa se osa elämästäni jonka jaan digitaalisesti, niin minulle ihan sama. Eli jos haluavat tietää mitä mieltä olen luetuista kirjoista tai katsoa ottamiani kuvia tai lukea mitä kuulumisia olen ystävilleni kertonut sähköpostin välityksellä, niin ihan fain. Samat tiedot tosin olisivat saaneet jos olisivat ottaneet minuun yhteyttä ja kysyneet. Jos oikeasti suunnittelisin jotain joka ei kestäisi päivänvaloa, niin en kai minä nyt mitään digitaalisia jälkiä jättäisi itsestäni sen osalta. Eli ihan aikuisten oikeasti NSA:lla olisi tiedossaan vain ja ainoastaan tuo minun perusjampan digitaalinen elämäni joka ei ole millään muotoa kiinnostava. Ja silti. Having said all that, minua ärsyttää suunnattomasti kun ihan joka puolella interwebbiä sanotaan miten Sinun Yksityisyytesi on meille tärkeä emmekä luovuta tietoja kolmansille osapuolille. Niin. Ei se ärsytä että tuota viljellään, vaan se ettei se pidä paikkaansa. Ainakaan useimpien isompien yksityisten Amerikkalaisten firmojen kohdalla.

On hienoa, että Snowdenin kaltaisia ihmisiä on olemassa ja että pilasi oman elämänsä kertoakseen ihmisille mitä tapahtuu. Toivottavasti hän pystyy rakentamaan hyvän elämän jossain muualla vaikkei todennäköisesti ikinä enää tule pääsemään kotimaansa kamaralle. Tai jos pääsee, niin passitetaan suoraan vankilaan, jossa saa varmasti kovemman tuomion kuin suurin osa murhaajista. Joka on todella järkevää. Saat siis tappaa viattoman ihmisen ennemmin kuin paljastat valtion pikku salaisuuksia. 

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga


Olen kyllä kuullut Kingston Wallista, aika monet ovat, enkä itse ole poikkeus. En tosin koskaan ole kuullut heidän musiikkiaan, mutta bändi on nimenä tuttu. Ostin siis kirjan pelkästään mielenkiinnosta tämän bändin historiaa kohtaan. Ja olikin hyvä ostos. Puustinen on tehnyt ison työn haastattelemalla ihmisiä Petri Wallin lähipiiristä jonka jälkeen on koonnut näistä kronologisesti etenevän hienon tarinan suuresta persoonasta, joka teki ultimaattisen ratkaisun.

Kirja itsessään ja myös Petri Walli persoonana on erittäin mielenkiintoinen. Miten jotenkin hienoa kun miehessä yhdistyi luovuus ja bisneshenkisyys, joka usein nähdään samassa paketissa jotenkin outona ja epäaitona. Walli mitä ilmeisimmin tiesi tarkkaan mitä halusi ja vei bändinsä suuriin sfääreihin juurikin tuon peräänantamattomuuden voimalla. Persoonana vaikutti olevan mielenkiintoinen ja monitahoinen. Olin surullinen kun niin suuri persoona kaikessa herkkyydessään "joutui" henkisyyden kultin johtohahmon pauloihin. Toki, olihan siinä varmasti huumeillakin osuutta asiaan, mutta onhan se tosi surullista kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Nostan hattua Petri Wallille kun uskoi ihan täysillä omaan juttuunsa ja jätti kommentit omaan arvoonsa, vaikka mistä sitä tietää miten koville mikäkin paha kommentti otti. Miten moni rockpiireissä uskaltaisi niin avoimesti hurahtaa houseen/tranceen ja vielä ottaa sieltä omaan bändiinsä twistejä. 

Kirjassa oli myös muita todella mielenkiintoisia asioita, kuten se, että Petri Wallin setä Osmo Walli on suunnitellut Stockmannin logon. Mukavaa nippelitietoa, josta tällainen wannabe-graafikko pitää kovasti. Tai että Eppu Walli oli yksi harvoja tatuoijista koko Suomessa 90-luvun alussa. En ole tullut edes ajatelleeksi ettei tuolloin vielä tatuointistudiot olleet yleisiä, enemmänkin harvinaisia. 

Se on hieno asia miten Petri Wallin saagaa pidetään yllä ja kiitän Viljami Puustista kun kirjoitti tämän hyvin silmiä avaavan kirjan kyseisestä saagasta. Kiitos. 

Emily Bronte: Humiseva harju


Tuntuu todella oudolta etten ole aiemmin lukenut tätä klassikkoteosta, mutta toki parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jotenkin aina jännittää näiden lukeminen, koska muutaman klassikkoteoksen kohdalla on käynyt todella köpelösti. Ei ollut juurikaan odotuksia tämän suhteen statuksestaan huolimatta, joka saattoi olla hyvä asia. Eniten tässä teoksessa hämmästyttää se, että kirjailija on onnistunut luomaan kahden talon väestä hienot kuvaukset vaikka itse ei juurikaan omasta talostaan poistunut. Esikoiskirjailijaksi, nuoreksi tytöksi, mielestäni erittäin mahtava suoritus. Mitä hänestä olisikaan tullut ellei olisi menehtynyt.

Pidän suuresti näistä historiallisista romaaneista ja vaikka tämän aihepiiri oli jokseenkin todella rajoittunut, niin silti pidin tavasta, jolla Bronte kuvaili kaikkea ja kaikkia. Tuntui, että pääsin todella hyvin hahmojen sisään ja varsinkin maisemat sain maalattua elävänä eteeni.  Toki jotkut asiat ja hahmot tuntuivat todella oudoilta ja övereiltä, mutta niinä hetkinä piti aina muistaa ettei ole kyse nykyajasta ja tuolloin asiat olivat eri tavalla.

En voi sanoa, että kirja piti otteessaan tai edes, että olisin pitänyt tästä näinkään paljon ellei kyseessä olisi klassikko, mutta kuitenkin ihan kelpo kirja. En tästä juuri mitään muuta edes osaa sanoa. Kelpo, jonka luki ihan mielellään.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito


Minulta meinasi mennä Kirjan ja Ruusun päivä täysin ohi töiden takia ja harmittelinkin jo, että minulta jäisi nyt kokonaan tämä kirja saamatta. Minun onnekseni tilanne olikin sellainen, että kirjaa sai vielä seuraavanakin päivänä, joten tietysti oli kirjakauppaan mentävä. Kyllä. Ihan vain tämän kirjan takia. Toisaalta kyllä komppaan heitä jotka sanovat, että tällainen kolmen päivän tarjous on ihan dorkaa, mutta tällä kertaa olin vaan onnellinen. Tosin, toivon silti, että ensi vuonna palataan ruotuun ja kirjaa saa vain yhtenä päivänä.

Se siitä. Nyt itse kirjan pariin. Kuten todettu aiemminkin, olen suuri Härkös-fani ja tartun näihin kirjoihin suurella innolla. Pidän suuresti Anna-Leenan tavasta ja tyylistä kirjoittaa. Mitään suodattamatta, hyvässä ja pahassa. Tarinoista löytyy usein jotain tuttua ja suuria oivalluksia. Pidin kyllä tästäkin pläjäyksestä, mutta tällä kertaa hämmästys oli suuri, koska en nauranut kertaakaan ääneen. Jäi jotenkin vaisu fiilis. Se oli pieni pettymys. Niinpä. Ne suuret odotukset. Vaikea täyttää. Olen iloinen, että Anna-Leena tämän kirjoitti, mutta hieman jäi sellainen fiilis, että ihan pienesti olisi väkisin tehtyä. Ei sillä, hauskahan oli lukea, mutta kuitenkin.

Nyt odotan, että Anna-Leena palaa ruotuun ja kirjoittaa kirjan, joka saa minut nauramaan ääneen.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat


Wannabe-graafikko minussa kehrää kun näen, että Suojattomat ulkoasu mätsää Kolibrin ulkoasuun. Oih. Kirjahyllykin on näiden osalta nättinä kun näkee yhdellä silmäyksellä, että tässä on vierekkäin samaa sarjaa.

Täytyy myös sanoa, että pidin tästä ihan yhtä paljon kuin aiemmastakin osasta. Eli menee kategoriaan ihan jees. Viihdyttävä, mutta ei kuitenkaan sellainen josta jäisi hirveästi muistikuvia. Ehkä tässä oli hieman liikaa jankattu päähenkilön Suomen diggaamista ja miksi diggaa ja miten diggaa ja mistä diggaa. Eipä siinä, kyllä itsekin diggaan Suomesta, mutta vähempikin riittäisi. Ja vähempi olisi myös riittänyt urheilusta ja liikkumisesta ylipäätään. En oikein tajunnut miten ne liittyivät tarinaan, paitsi ehkä sillä, että hiihtoretket olivat päähenkilölle aikaa ajatella. Ja ehkä sillä rakennettiin osaltaan henkilötarinaa. En tiedä, mutta silti olen sitä mieltä että vähempi riittäisi.

En oikein osaa tästä muuta sanoa, paitsi ehkä sen, että oli ihan mukavansorttinen lukupläjäys.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Markus Ahonen: Jäljet


Ensin pitää sanoa, että pidän ihan älyttömästi Markus Ahosen tavasta kirjoittaa ja maalata kuvaa Helsingistä ihan kuin itse siellä kävelisi parhaillaankin. Jäljet vaan taisi tulla luettua liian nopeasti Palavan sydämen perään, ja siitä syystä jäi ehkä snadisti etäiseksi tai ellei etäiseksi, niin ainakin kakkoseksi. Pidin kyllä myös tästä, mutta oli liikaa samoja elementtejä, ei kuitenkaan tarpeeksi ja erottuvasti, jotta olisi sävähdyttänyt samalla tavalla kuin mitä Palava sydän teki. Ja tässä mentiin vähän sellaiselle tasolle, josta en niin välitä. Hieman yliluonnollista, uskonnolliseen päin kallellaan olevaa tatsia, joka jää minulle samalla tavalla etäiseksi kuin mitä poliittiset juonenkäänteetkin tekee. En siis väitä ettäkö tämä olisi huono. Ei missään nimessä. Oli hieno lukukokemus ja ahmaisin kirjan siinä missä Palavan sydämenkin, mutta ei mennyt sen edelle.

Hahmot on hienosti rakennettu ja pidän varsinkin Isakssonista plus niistä muista päähenkilöistä tässä sarjassa. Oli jotenkin herttaista lukea miten Isaksson on löytänyt rakkautensa, joka vastaa samalla intensiteetillä takaisin. Ehkä hieman jäätiin liikaa jumiin siihen tragediaan, joka heitä oli kohdannut, mutta toisaalta ajattelin, että näinhän se taitaa mennä tuollaisessa tapauksessa muutenkin. Eli ehkä parempi näin, koska muutenhan olisin varmasti nillittänyt siitä miten nopeasti ja tunteettomasti he tuosta yli pääsivät.

Oli myös jännä huomata miten olin toisaalta onnellinen Ilpon puolesta, että pääsi jaloilleen Palavan sydämen jäljiltä, mutta toisaalta hämmennys oli suuri. Ihan siitä syystä, että mentiin ainoastaan muutama vuosi eteenpäin niistä tapahtumista ja oli vapaalla jalalla ilman suurempia vaikeuksia liikkua. Hyvä silti hänelle. Olihan Ilpo nyt aika ressukan oloinen, eikä tarvitse yhtään lisää harmeja. Vaikka aika kovasti harmia aiheutti myös itse. Tai ellei harmia, niin ainakin surua.

Hienosti kyllä Ahonen on ottanut nippelitiedoistaan selvää, joita ei näin tavallisena tallaajana edes mieti. Vaikka mistä minä tiedän pitävätkö nippelit paikkaansa vai ei, mutta sillähän ei ole mitään väliä. Pääasia, että kirjailija osaa vakuuttaa ja lukijasta tuntuisi siltä, että lukisi faktaa. Tosin, luulen, että tässä tapauksessa nippeli on faktaa. Tiedä sitten mistä moinen mielikuva päähäni syntyy. Ehkä siitä, että kirjailija vaikuttaa symppikseltä ja perusteelliselta taustatyössään. Tämä olettamus siis täysin mutu-tuntumalta.

Ehkä seuraavaksi Ahonen kehittää tarinan jostain ihan muusta ja jättää Isakssonin hetkeksi lepäämään. Tyyliin Riikka Pulkkinen goes Iiris Lempivaaran levoton sydän.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kate Morton: Paluu Rivertoniin


Tästä kirjasta onkin vaikea sanoa yhtään mitään. Mitä sanoa kirjasta, joka ei säväyttänyt eikä inhoittanut millään tasolla. Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka vaan lukee ja sen jälkeen vaan laittaa hyllyyn. Toisaalta, nämä on niitä, joita kannattaa pitääkin hyllyssä, koska mitään muistikuvia lukemisesta ei aivoista löydy kun sen joskus bongaa hyllystään. Sain tämän eilen illalla luettua loppuun, mutta silti minulla on hyvin vähän sanoja kuvaamaan tätä. Pidin kyllä kovasti kun kertojana oli vanhus, joka palasi nuoruuden muistoihinsa. Pidän kovasti historiasta ja tykkään kovasti kuunnella iäkkäiden ihmisten muisteluita mistä milloinkin. Silti, tässä oli jotain tosi blaah. Tai ainakin jotain sellaista, joka ei saanut minua mukaansa. Tämän enempää en tästä saa edes kirjoitettua. Tulipahan luettua.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Markus Ahonen: Palava sydän

Kuva: Elisa Kirja
No niin, nyt on kannenkin kuva kohdillaan ja sopii kirjan nimeen enemmän kuin hyvin. Myös sisältöön. Kirjan sisältöön siis. Meduusan kohdalla kritisoin (mielestäni ihan aiheesta) kirjan kantta, joten nyt oli kyllä iloista nähdä, että tämä kansi on juuri eikä melkein. Söin myös sanani eKirjojen suhteen, mutta minulla on hyvä syy. Minun piti saada tämä kirja nopeasti, koska Isaksson-sarjan kolmas osa odottaa pääsyä lukulistalleni. Se on muodossa e, joten oli hyvää harjoitusta tämä sille. En edelleenkään nauti eKirjojen lukemisesta, mutta kyllähän se siinä menee kun pitää taukoja ettei lähde ajatus harhailemaan. Ajatus kun saattaa yhtäkkiä löytyä vaikka Liferayn opettelun saloista, joka ei ole suotavaa silloin kun yrittää lukea kirjaa. Mutta nyt asiaan.

Annoin itselleni armollisesti aikaa kirjan lukemiseen pääsiäisen yli, mutta tämä todella piti otteessaan sen verran hyvin, että luin sen yhdessä päivässä. Vaikkakin jouduin pitämään taukoja. Pidin tästä ihan todella paljon ja tässä oli juurikin sitä viihdearvoa jota dekkareilta haen ja janoan. Vaikka tässä ei ollut sellaisia yllätysmomentteja mitä oli Meduusassa, niin silti pidin tästä jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Juoni oli soljuvaa ja kerronta enemmän kuin sujuvaa. Nautin tämän lukemisesta suuresti ja odotan kolmatta innolla. Vaikkakin hieman jännittäen, koska tämä nyt oli näinkin maistuva lukukokemus.

Kirjassa oli parikin pientä juttua, jotka sai minut kovasti hymyilemään. Ensinnäkin nimi Ilpo. Se tuo hymyn kasvoille sisäpiirin läpän vuoksi, jota ollaan ex-kollegoiden kanssa viljelty. Ilpo on kuvattu juurikin sellaisena ilpona, josta läppäkin on. Sitten aika lopussa mainittu Faith No Moren Epic ja kyseinen musiikkivideo. Ei voisi enempää nappiin mennä. On sitten Markus Ahonen valinnut sellaisen kappaleen, joka on ehdoton ykkönen minulle. Pääsi kärkeen teinityttönä kun näin musiikkivideon ja kuulin kappaleen ensimmäisen kerran. Siellä on kappale pysynyt enkä usko, että sieltä mihinkään tippuukaan enää.

Jos jotain kritisoitavaa pitäisi hakea, niin hieman minulle jäi etäiseksi mitä Ilpon iskälle oli ihan todella tapahtunut, joka ilmeisesti on toiminut triggerinä kaikelle, mutta yllättävää kyllä ei haitannut sen enempiä kokonaisuutta. Hyvä kokonaisuus. Kerrassaan.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö


Tuumasin ensin etten halua enkä aio lukea tällaista kirjaa, joka kertoo lapsiin kohdistuvasta raa'asta väkivallasta. Ei niin, että pitäisin kehenkään kohdistuvaa raakaa väkivaltaa mitenkään kiehtovana tai muutenkaan sellaisena aiheena, että se saisi minut vahvasti haluamaan ostamaan kirjaa. Silti jotenkin lapsiin kohdistuva on omassa mieleni sopukoissa hyvinkin ahdistava ja fyysisesti kipuna tuntuva aihe. Johtunee siitä, miten välillä näen kauhukuvia siitä, että omalle lapselleni tapahtuu joskus jotain niin kamalaa ettei sitä äitinä kestäisi menettämättä mielenterveyttään. Mutta niin. Enihau. Luin siis monia arvosteluita erinäisistä blogeista tästä kirjasta ja päädyin silti tilaamaan tämän. Pelkäsin jo valmiiksi, että joudun jättämään kirjan kesken tai että itken silmät päästäni tätä lukiessa.

Pelko oli turha. Ehkä johtui siitä miten taas nuo ennakkoarvostelut vaikuttivat minuun. En väitä etteikö tässä olisi ollut itseäni järkyttäviä kohtia, mutta ei ne ollut ihan sitä luokkaa jotka olisivat saaneet ihoni sykkimään inhosta tai järkytyksestä. Ja sitä pelkäsin kaiken ennakon jälkeen. Enkä ollut ollenkaan pahoillani tästä. Ensimmäinen puolikas oli todella mukaansatempaava, mutta se toinen puolikas oli jo hieman enemmän blaah. Oli ihan liikaa tungettu kaikkea sälää mukaan ja vieläpä sitten paljastettiin eräskin iso asia, joka oli kaikkea muuta kuin hyväksi juonelle. Ja olin jopa kyseistä käänteestä ihan pettynyt, että jopas oli tyhmästi keksitty. Todella dorkaa ettenkö sanoisi.

En usko ostavani noita jatko-osia, koska tuo kirjan loppuosa ei saanut minua vakuuttuneeksi, että haluaisin tietää miten tarina jatkuu tai miten se päättyy. Todella sääli toisaalta, mutta toisaalta erittäinkin hyvä asia ettei tarvitse odottaa, että pääsee lukemaan lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Onneksi sentään helpottaa se tieto, että tämä on fiktiivistä. Voisi olla eri ääni, ahdistus ja viha kellossa jos perustuisi tositarinaan.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

syntymäpäiväkortti ystävälle

Syntymäpäiväkortti Ystävälle. Sydän on netistä impattu ilmaiskuva ja fontin
kanssa on sama juttu, vaikka viivakoodin tekeminen ei nyt vaikeaa olekaan.
Idea oma, toteutus oma. 

it ella goes lapaset

Laitetaan nyt nämäkin tänne tuon kirjaputken jälkeen. Eli lapaset, jotka neuloin ystävälle uuden työpaikan kunniaksi. Meni Itellalle duuniin, josta tietysti piti vääntää tuo it ella. Menee ikäänkuin iiteehommiin höystettynä muilla jutuilla ja on tyttö, joten mikäpä muukaan tuosta nimestä tulee paitsi iitee ja ella. Hahhah. Olenpas hauska. Mutta oli kivaa suunnitella näitä ja vielä kivempaa oli kutoa. Ja tietysti koska kyseessä on Itellan työntekijä, niin lapasethan lähetettiin postin mukana kera onnittelukortin. Oli hienoa päästä yllättämään ja saada iloa tihkuva viesti kun paketti oli ehtinyt perille.


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. sairaus


Aivan kuten ensimmäisessäkin osassa, en tiedä pidänkö vai inhoanko tuota tarinankerronta muotoa, jossa pompitaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Enkä sitä, että heti kärkeen aloitetaan siitä mitä tulee tapahtumaan kirjan viimeisessä osassa. Tässä kuitenkin tiesin jo mitä odottaa eikä se niin enää tuntunut häiritsevältä. Tosin, eipä se ensimmäisessäkään nyt niin pahalta tuntunut. Ehkä jopa pidin siitä. En tiedä. Tämä osa kyllä valoitti vielä enemmän tietysti kaikkea ja pidän suuresti, että tästä on tehty kolmiosainen kirja. Olisivat varmasti mahtuneet yhteenkin, mutta tästä saa enemmän irti. Jotenkin. Tai näin itsestä tuntuu. Yllättävän hyvin on pysynyt muistissa ensimmäisen osan tapahtumat vaikka monta kirjaa on välissäkin jo luettu. Hyvin kirjoitettu, jotta ehtii muisti mukaan.

On todella kamala ajatella, että vielä 30 vuotta sitten homoja pidettiin yhteiskunnan hylkiöinä ja sellaisina, jotka omalla toiminnallaan ansaitsevatkin saada AIDS:in. Voin kuvitella, että jos Ruotsissa on ollut tilanne tuo 80-luvulla, niin mitäpä se Suomessa on ollut. Varmaan vielä kamalampi. Ja kun oikein ajattelee, niin itsestä ainakin tuntuu, että vasta nyt ihan lähivuosina on alettu suhtautumaan hieman edes ymmärtäväisemmin homoseksuaaleihin. Onpa jokunen julkkiskin tullut kaapista ulos. Tuntuu ihan hirveältä ajatella, että joku on valmis kieltämään oman lapsensa vain sen takia, että lapsi sattuu rakastamaan samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Kuten tässä kirjasarjassa Benjamin, joka rakastaa Rasmustaan (tiedän tiedän, Jehovat ja sitä rataa, mutta en silti ymmärrä, suotakoon se minulle). Itse tulen olemaan onnellinen jos lapseni löytää Sen Tietyn, eikä ole mitään väliä onko kyseisen Tietyn sukupuoli mies vai nainen.

Jään innolla odottamaan kirjasarjan viimeistä osaa. Siitä tulee varmaan tunnepitoinen kun jo tässä alkoi olemaan vaikeuksia lukea ilman vetisiä silmiä.

Mark Ryden: The Gay 90's


Voiko olla hienompaa kirjaa kuin tämä. Eihän tämä ole edes kirja. Tämä on itsessään taideteos, joka esittelee hienon (ja todella oudon) mielenlaadun omaavan taiteilijan taideteoksia. Ollapa päivän Mark Ryden. Miltäköhän se tuntuisi. Varmaan ihan mielettömältä. Mielettömän upealta. Tämä kirja esittelee ja kertoo taustoja The Gay 90's maalauksista/piirustuksista/luonnoksista. Ihan mielettömiä. Ei tässä ihan hirveästi ollut luettavaa, mutta katsottavaa sitäkin enemmän ja meni tovi jos toinenkin per sivu kun niitä ihailin ja huokailin. Nämä kun saisi aitoina seinälleen, niin en varmaan muuta tekisikään kuin olisin kotona ihailemassa niitä. Ihania. Mahtavia. Upeita. Täydellisen outoja.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 2! Kaupungin varjoissa


Oho, enpäs osannut odottaa, että tämä toinen osa olisi näinkin rankka. Ensimmäinen oli jotenkin niin kepeä vaikka aikamoisia tarinoita sekin piti sisällään. Tässä keskityttiin ihan tiettyihin ihmisiin ja siitä kyllä pidin kovasti. Pidempiä, yksityiskohtaisempia tarinoita tietyistä ihmisistä. Ja mikä parasta. Tarinoissa mentiin loppuun asti. Mikään ei ole kamalampaa kun ensin päästä tarinassa ihon alle ja sitten se jätetään kesken. Mutta kuten sanottu, tämä oli jossain määrin rankka. Löysin itseni itkemästä kun kerrottiin pienestä iloisesta tytöstä kenestä hakattiin luonto pois. Se teki kipeää. Kenelle nyt ei. Enpä olisi silti arvannut, että kepeyden sijaan saisin kyyneleitä. Oli tässä silti havattavissa sitä samaa kepeyden tunnelmaa, mitä ensimmäisessäkin. Eli sitä samaa johon ihastuin. Ei tämä nyt mikään huipputeos ole mielestäni, mutta kuitenkin oikein miellyttävä ja voin kyllä kuvitella ostavani kolmannenkin osan jos sellaista edes on olemassa.

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna


En oikein tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin tai kirjoittaisin muistiin. Ehkä pitäisi tuntea paremmin historiaa ennen kuin saisi tästä kirjasta kaiken irti, mutta nyt jäi muutamaa kohtaa lukuunottamatta aika etäiseksi ja liian nippelitietoiseksi. On silti hienoa, että Jung Chang on päättänyt valaista kiinalaisten inhoamaa viimeistä keisarinnaa meille kaikille muille vaikkei me muut tiedetäkään hänestä mitään eli ei osata inhota. Monessa kohtaa tuli ilmi miten yleinen uskomus on jotain ihan muuta kuin mitä se oli. Ja tämä perustuen asiakirjoihin. Jotenkin silti jäi joistain kohdista vähän jännä fiilis, että mistäs niistäkään tietää ovatko oikeasti niin vaikka miten olisi sinetit päällä asiakirjoissa. Olisi silti mukavaa päästä kurkistamaan miten suuren valtakunnan keisarit ja keisarinnat ovat eläneet, ja millaisia tapoja heillä on ollut. Varsinkin koska koko kulttuuri eroaa niin vahvasti meidän kulttuuristamme.

Itselläni on pari kiinalaista ystävää, joille mainitsin lukeneeni tämän kirjan ja kerroin myös mistä se kertoo. Keisarinna Cixistä. En tosin osannut lausua sitä ensin oikein, joten meinasi mennä huti kenestä puhuin. Ei silti mennyt ja sain kysyttyä, että oliko heidän mielestään Cixi se iso paha susi. Ja olihan se niin. Olivat ihan hämmästyneitä kun kerroin, että aika monia asioita kyseinen rouva sai aikaan ja oli itse asiassa the master mind monien isojen asioiden takana. Suosittelin heille tätä kirjaa isosti, koska he saisivat tästä varmaan paljon enemmän irti kuin minä. Ihan viihdyttävä paikoitellen, mutta todella asiapitoinen (varsinkin tällaiselle kenellä ei ole mitään ennakkotietoa kyseisestä aiheesta), joten jäi hieman etäiseksi vaikkakin mielenkiinnolla luin.

Peter Franzen: Samoilla silmillä

Kuva: Elisa Kirja
On sanottava ettei tämä ollut enää aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Oli mukava tietää miten tarina jatkuu, mutta oli jotenkin liian samanlainen kuin ensimmäinen, jotta tästä olisi saanut niin paljon irti kuin ensimmäisestä. Tilanne olisi ollut eri jos oltaisiin matkattu ajassa eteenpäin vähän enemmän. Tai otettu vaikka joku harppaus aika pian kirjan alun jälkeen. Olihan se nyt jotenkin mukavaa lukea teiniPeterin elämästä, mutta uskoisin että olisi sytyttänyt hieman enemmän jos oltaisiin menty parikymppisen Peterin sielunelämään ja perhesuhteisiin. Tässäkin tosin oli niitä ihania elementtejä varsinkin isovanhemmista joita rakastin. Kirjathan ovat saaneet nimensäkin isoisän lausahdusten mukaan. Oli kaikesta huolimatta ihan viihdyttävä kirja vaikkei vetänytkään vertoja ensimmäiselle.

Tämä kirja tuli taloon sähköisessä muodossa, koska Elisa Kirja tarjosi tämän tutustumistarjouksena. Muuten en olisi eKirjaa enää kokeillut. Olen nyt kokeillut sitä tarpeeksi tietääkseni ettei se ole minun juttuni. Tai ehkä olisin ihan mielenkiinnosta kokeillut Elisa Kirjaa, mutta en lukemisen ilosta, vaan ihan palvelun testaamisen ilosta. Se kun on ihan selkärangassa ja nautin siitä suuresti vaikka teenkin sitä myös työkseni among other things. Sähköisessä muodossa voin lukea artikkeleita, sekä aateekoo kirjoja, mutta en kaunokirjallisuutta. Ei. Ei toimi. Ajatus harhailee ja on vaikea muistaa mitä on lukenut. Ehkäpä olen liian tottunut lukemaan pienissä pätkissä ruudulta tavaraa ja kokeilemaan asioita käytännössä heti sen jälkeen. Sellainen rytmittää kivasti ruudulta lukemista. Kaunokirjallisuutta luen pitkiä pätkiä kerrallaan enkä hypi tekemään mitään muuta välissä.

Peter Franzen: Tumman veden päällä


Vihdoin sain aikaiseksi kirjoittaa tästä kirjasta pienen muistiinpanon. Olin lukenut tästä teoksesta jonkin verran sekä blogeista että ihan virallisista arvosteluista eikä yksikään niistä kertonut minulle mitään pahaa. Myönnän ihan suoraan, että minulla oli pienoisia ennakkoluuloja silti ja nämä ennakkoluulot perustuvat vain ja ainoastaan kirjailijan nimeen. Peter Franzén. Sehän on näyttelijä. Se mitään kirjoittaa osaa kuitenkaan. Se osaa vaan näytellä. Ei ne kirjoita. Ehkä nimmareita, mutta ei kirjoja. Eli hieman epäilevin silmin aloin tätä lukemaan. Ja tämä yllätti. Peter yllätti. Oli hienosti kirjoitettu tarina pienen pojan suulla. Moniakaan asioita ei sanottu suoraan, vaan juuri sillä tavalla miten pienet lapset asioita ajattelee ja miten pienet lapset ne näkee. Silti niin, että aikuiset (eli lukija) ymmärtää mistä on kyse. Tarina oli kaikesta huolimatta sydämellinen eikä vähiten ihanien isovanhempien vuoksi. Ja kyllähän tässä omaan lukukokemukseen vaikutti myös se, että on Peterin omaan elämään perustuva. Tiedä sitten miten paljon, mutta on kuitenkin. Se tekee tällaisista kirjoista vieläkin koskettavamman kun joku (ei tarvitse olla edes julkkis) uskaltaa näin tehdä. Avata maailmaansa koko kansalle. Rohkeaa. Tarinassa itseäni ei häirinnyt yhtään käytetty murrekieli vaikkakin se murre onkin omaan kielenpäähän vierasta. Sopi jotenkin tosi hyvin tähän pienen pojan kertomaan.

Peter taitaakin olla aikamoinen monilahjakkuus. Se on hienoa, että Peterin kaltaisia ihmisiä on olemassa.