Herman Sachnowitz: Se koskee myös sinua

Tämä kirja on ehkä paras Holokaustista kertova tosikertomus. Ja minä olen lukenut niitä monta. Holokausti on itselleni sellainen aihe, että haluaisin sulkea silmäni ja korvani enkä tietää siitä mitään. Ihan vaan siitä syystä, koska se on niin uskomaton asia ettei sitä meinaa ymmärtää. Mutta silti en siihen pysty ja luen monia Holokaustista kertovia kirjoja. Kunnioituksesta kaikkia Holokaustin uhreja kohtaan. Ja myös siksi ettei nämä kauhuteot unohtuisi ikinä.

Herman kertoo oman tarinansa kaunistelematta, mutta kuitenkin vähäeleisesti. Ihan kuin vaan raportoisi näkemänsä ja kokemansa. Ei mässäile eikä keskity vihantunteisiin. Kertoo oman ja perheensä tarinan. Hän ainoana jäi henkiin 9-henkisestä perheestä. Osaa todella hyvin kuvata näkemäänsä ja kokemaansa. Lukijalle välittyy hyvin todenmakuinen kuva kaikesta mitä Herman koki. Kertoo mm Auschwitzin leirin ensimmäisestä päivästä nähtyään leirillä jo pitkään olleita, että he näyttivät siltä kuin "olisivat unohtaneet kuolla". Arvasi, että tulee itsekin näyttämään samanlaiselta jos ylipäätään selviäisi niin pitkälle. Ja onneksi selvisi vaikka näyttikin lopulta siltä, että on unohtanut kuolla. Hirveä tarina ja onneksi kirjoitti tarinansa jälkipolville vaikka se tarkoittikin sitä, että repi vanhat haavansa enemmän auki. Uskon, ettei ne haavat koskaan parantuneet, mutta silti on ollut varmasti hirveää kertoa tämä tarina.

Olen itse käynyt Auschwitzissa. Muistan sen tunteen kun kävelin portista sisään. Sen kiven painon joka laskeutui rintaani. En pystynyt puhumaan ja silmät vetisinä kävelin hitaasti kaikki parakit läpi. En osaa selittää millainen paikka se on. Erittäin surullisella tavalla vaikuttava. Missään muualla en ole tuntenut samalla tavalla. Kävelin Birkenauhun, joka oli myös samalla surullisella tavalla vaikuttava, mutta kuitenkin erilainen. Siellä vasta sai perspektiiviä miten suuri laitoskokonaisuus Auschwitz-Birkenau on. Ja jos itsellä meni ihan täysin pasmat sekaisin leirillä vieraillessani, niin miten kamalaa se onkaan heille, ketkä ovat sieltä pelastuneet ja menettäneet monia perheenjäseniään, sukulaisiaan, ystäviään, tuttujaan siellä tai muilla leireillä.

Hämmästelen sitä kerta kerran jälkeen miten tällaista on voinut tapahtua tässä mittakaavassa ainoastaan 60 vuotta sitten. Isovanhempieni elinaikana. Pitääkin itse asiassa kysyä isoäideiltäni muistavatko he kuulleensa mitään uutisia juutalaisvainoista ja tuhoamisleireistä vai olivatko suomalaiset autuaan tietämättömiä moisista kauheuksista.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Voi herran tähden miten olisin halunnut pitää kirjasta. Herra P.I.J kun on Twitterissä varsin hauskan oloinen tapaus ja arvostelut tästä ovat olleet hyviä. Tästä voidaan varmaan päätellä jo heti kärkeen etten muutamia valonpilkahduksia lukuunottamatta tuntenut tätä kirjaa omakseni. Enkä oikein edes osaa sanoa syytä miksi näin oli. Ensimmäinen puolikas kirjasta oli tylsä hauskasta ideasta ja kirjallisesta laadusta huolimatta. Sitten alkoi tapahtua, ja ajattelin jo, että näinkö tulen nauttimaan toisesta kirjanpuolikkaasta. No en. Hetkellisen pilkahduksen häivyttyä, tunsin taas vain tylsyyttä. Eikä ole kyse edes siitä ettenkö pitäisi täysin absurdeista ja övereistä juonenkäänteistä. Esimerkiksi Tuomas Vimman Helsinki 12 mennä kohelsi oikein vaan kunnolla mitä pidemmälle kirjassa mentiin ja siitä nautin ihan loppuun asti. Ja se oli sentään stadin murteella kirjoitettu, joka on muuten todella raskasta luettavaa tällaiselle Åbolaiselle. Inhottaa kun näin käy. Itseäni siis. Kun haluaa ihan tosissaan pitää jostain kirjasta ja sitten tunteekin vaan blaah. Se on surullista. Mutta eipä siinä. Onneksi jokaisella ihmisellä, myös minulla, on oma makunsa ja se on ihan arpakauppaa mikä kolahtaa ja mikä ei. Olen siis tyytyväinen, että myös tällä kirjalla on oma fanijoukkonsa, ettei päädy kirjan kuvaamaan paikkaan jota Taivaaksi kutsutaan.

Silti on sanottava, miten mielestäni on hienoa, että kirjailija huomioi kirjabloggaajat ja heidän tuomansa mainosarvon. Itsehän en pidä itseäni varsinaisena kirjabloggaajana, vaikka olen onnellinen jos joku kirjailija saa postauksistani jotain materiaalia käyttöönsä tai jos joku surffailija saa omista mielipiteistäni tukea omille osto/lukemispäätöksilleen. Itse luen lähes kaikki blogipostaukset ennen kuin kirjan ostan. Tosin, en ole yhtäkään kirjaa jättänyt ostamatta vaikka monet bloggarit olisivat olleet sitä mieltä, että kirja on huono.

Vesa Siren, Juha Metso: Sielun Veljet - kuvat

Hahaa, vihdoin sain aikaiseksi kotiuttaa tämän teoksen. Ja olikin hieno kotiutus. Olen suuri Ismo Alanko fani ja olenkin nostanut Ismon jumalasemaan. Samanlaiselle jalustalle asettanut kuin Kaukonkin. Tai anteeksi, Ismo on kyllä snadisti korkeammalla alustalla. Siekkareiden L'amourha on edelleen itselläni tehosoitossa ja se pitää kuunnella säännöllisin väliajoin läpi. Samoin kun Ismon muut levyt. Vanhoista ihan uusiin. Hämmästelen Ismon muuntautumiskykyä ja monipuolisuutta. Joka levyllä tapahtuu jotain uutta. Uskomatonta. Ja samaa asiaa sai lukea myös tästä kirjasta. Miten loi pohjan tuolle jo Siekkareiden aikaan. Vaikka miten diggaan Siekkareita, niin olen silti iloinen että bändi "jäi tauolle" ja Ismo keskittyi soolouraansa, jossa tämä kaikki pääsi oikeuksiinsa.

Itse kirja oli todella mielenkiintoinen ja siinä oli paljon sellaista jota en edes tiennyt. Upeasti kirjoitettu teos, jota oli ilo lukea. Ahmin kirjan yhdessä päivässä kun en malttanut laskea sitä kädestäni. Upea. Hieno. Suosittelen kaikille Siekkareiden faneille. Ei. Suosittelen kaikille. Hieno. Pidin myös toki Juha Metson kuvista, mutta niistä on sanottava sen verran, että oli vähän liikaa toistoa eikä ne tällä kertaa aiheuttaneet "WAU" efektiä. Metso on todella mahtava valokuvaaja, eikä tässäkään kuvien laatu ollut heikkoa. Niiden valinta kirjaa varten ainoastaan on ollut hieman heikohkoa. Se olikin sitten ainoa no höh osasto koko kirjassa.

Muistinko jo sanoa, että tämä kirja on upea. Ai en. Ainakaan tarpeeksi. Tämä kirja on upea.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Olipas hyvä kun tämä ja Synnintekijä tuli samassa paketissa, jotta tuli heti perään luettua jatkoa tarinalle. Muuten olisi ehkä unohtunut asioita ja paikkoja. Nyt ei mennyt turhaan ns energiaa vanhojen muisteluun, vaan pystyi hienosti vaan jatkamaan lukemista. Kalmantanssissa ei ollut enää sitä "oho" yllätysmomenttia, joten siinä mielessä jäi vähän pliisummaksi kuin Synnintekijä. Olavi Maununpojan tarina jatkui siitä mihin se jäi, mutta hieman eri twistillä. Nyt ei enää rietasteltu niin paljon, mutta pelehdittiin aiheella kuolema kuten kirjan nimikin indikoi. Ehkä hieman oli sekavampi tarina ja muutenkin snadisti tylsempi, mutta ihan kelpo siitä huolimatta.

Jälleen hämmästelin Kauniston erittäin hienoa oivallusta yhdistää saman aikakauden tapahtumia ja yhdistää ne samaan kirjaan. Tyyliin Olavi Maununpoika kuulustelee Jeanne d'Arcia. Mahtava oivallus ja miten hienosti on kehittänyt siitä ihan uskottavan kertomuksen. Kaikesta päätellen Olavi Maununpojan tarina jatkuu. Luen mielelläni jatkotkin jos ne jostain eteen tulee, koska tyypin tarina on ihan jees. Kaunisto osaa kirjoittaa siitä tyyliin ihan jees. Ei isoa plussaa, mutta kuitenkin ihan mukavansorttinen sarja.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Tälle kirjalle on vain yksi sana joka äkkiseltään tuli mieleen ja joka jäi mieleen päällimmäisenä kun takakannen painoin kiinni. Se sana on oho. Enpä odottanut ihan tällaista. Odotukset olivat jossain Utriomaisessa kerronnassa, mutta Synnintekijä oli nimensä mukainen. Itsekin synnintekijä. Joka ei siis yhtään ollut huono asia. Pidän siitä kun minut yllätetään housut kintuissa kirjojen kanssa, ja tämähän sitä teki. Eikä yllättävää kyllä häirinnyt vaikka se yllättävä momentti jatkui jatkumistaan loppuun asti. Yleensä en niin välitä jos yllätysten kanssa suorastaan märehditään, mutta tässä se ikäänkuin istui tarinaan. Josta olikin saatu hienon erilainen muihin samasta aikakaudesta kertoviin tarinoihin.

Olen heikkona näihin historiallisiin romaaneihin ja minua kiinnostaa historia suuresti. Varsinkin Suomen historia. Onneksi joistain on säilynyt jopa hyvinkin tarkkaa tietoa, mutta sepäs siitä tekeekin mielenkiintoisen kun pitää aina ymmärtää aikakauden tavoista paljon ennen kuin voi edes välttävästi sanoa jonkun olevan totta. Eikä edes silloin. Kiehtovaa kun ei ole ketään keltä kysyä, vaan pitää kaikki perustaa kirjoituksiin. Tässä kirjassa Kaunisto on tehnyt hienoa työtä Olavi Maununpojan kanssa.

Hämmästelen Kauniston hienoa mielikuvitusta ja miten onkin osannut sovittaa mielikuvitustensa tuotokset Olavi Maununpojan elämään. Kaunisto on myös erittäin hyvin tehnyt taustatyönsä ja rakentanut todella hienon tarinan taustatyön perusteella. Tämä kirja muutti kirjahyllyyn asumaan vähän vahingossa kun jälleen unohdin perua kuukaudenkirjan. En ole kyllä yhtään pahoillani, koska tätä luki mielellään ja jäi kiva fiilis.

Khaled Hosseini: Leijapoika

En tiedä olisinko tarttunut Leijapoikaan ilman tätä kohtalon johdatusta. Kohtalona oli joko katsoa jalkapalloa (3 vastaan 1 tilanne) tai vetäytyä toiseen huoneeseen lukemaan jotain kirjaa joka sattuisi siskoni kirjalaarista löytymään. Kaikesta päätellen ja koska kirjoitan tätä arvostelua valitsin kirjalaarista Leijapojan. Joka oli kyllä iloinen yllätys. Ylipäätään ja tartuin siihen ihan mielelläni. Pidin Ja vuoret kaikuivat kirjasta, joten tuumailin Leijapojan olevan ainakin yhtä hyvä. Täytyy sanoa, että Leijapoika oli parempi. Alku oli ehkä hieman tahmeahko ja aika alussa jo paljastettiin tiiserin muodossa asia joka oli surullinen. Kirja oli surullinen. Niin. Kyllä. Surullinen.

Ystävyys, joka paljastuikin olevan myös muuta kuin pelkkää ystävyyttä, on altis luokkajaolle ja ulkopuolisille vaikutteille. Se on toki ihmisluonnon synkkä osa, mutta surullista yhtä kaikki. Juuri kun ajattelin, että ihanaa, vanhat synnit on anteeksiannettuja ja saadaan rauha plus sovitus, niin eikös sen jälkeenkin tullut mutkia matkaan. Vaikkakin tarinalla oli onnellinen loppu, niin siihenkin Hosseini oli saanut ujutettua surullisen twistin ja epävarmuuden täydellisestä onnellisuudesta. Enkä siis väitä, että onnellinen loppu olisi jotenkin itseisarvo, mutta aina sitä jotenkin odottaa tämän tyylisissä kirjoissa, että kaikki tarinat saavat hienon onnellisen lopun. Silti, joku osa minusta aina kiittää kirjailijaa että on ollut uskallusta tehdä epätavallinen loppu. Mukavaa vaikka miten siitä marisenkin.

Hosseinin kirjoissa on myös todella mukava lukea Afgaanien elämää ennen, aikana ja jälkeen sodan. Millaisia tarinoita maa pitäkään sisällään ja miten perusonnellista kansaa he ovatkaan mahtaneet olla ennen kuin maailma räjähti ja talebanit otti siellä vallan. Sekin on surullista. Kaikki sotiminen on surullista.