E.L. James: Fifty Shades (Sidottu, Satutettu, Vapautettu)

Vihdoin ja viimein sain myös aikaiseksi tarttua tähän mainetta niittäneeseen kirjasarjaan. Ostin samantien koko sarjan ettei sitten tarvitse miettiä miltä jatko-osat maittaa ja miten henkilöiden tarina jatkuu. 

Täytyy kyllä sanoa, että oli nämä ainakin viihdyttäviä. Ja yllättävän hyvin kirjoitettuja. E L James on totisesti ottanut selvää SM-maailmasta (vai kutsutaanko sitä edes tällä nimellä) vaikka mistä minä tiedän onko ne totuudenmukaisia kuvauksia. Todennäköisesti kyllä tai ainakin on todella vilkas mielikuvitus kirjailijalla jos on heittänyt edes osan niistä hatusta. 

Ei näiden tarkoitus ole kuvata mitään romanttista rakkaustarinaa vaikka tästä sarjasta sellainen tuleekin. On varmaan tarkoituksella tehty mahdollisimman epärealistinen "juoni" (miljonääri, opiskelijatyttö, rakastuvat, tyttö muuttaa miehen jne), koska silloin saa mielikuvituksen kunnolla liikkeelle. 

Kuten sanottu, viihdearvoa näistä ei puuttunut, vaikkakin tuo viimeinen osa olisi saanut jäädä kirjoittamatta. En oikein saanut siitä mitään irti. Liikaa toistoa. Toinenkin osa oli vähän siinä ja siinä. Sen olisi voinut yhdistää tuohon ensimmäiseen. Tulipahan luettua ja olikin piristävää vaihtelua.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kuvakaappaus Elisa Kirjasta

Laahaa vähän jäljessä nämä "arvostelut", mutta eipä sen väliä missä järjestyksessä näitä kirjoittelee. Äänikirjat ovat siis toimineet itselläni lenkkiseurana ja muutamien lenkkien aikana seuraa sain Syyttävästä sormesta. Oli jotenkin todella virkistävää kuunnella Agatha Christien kielenkäyttöä, joka on raikas tuulahdus menneisyydestä. Henkilöiden käytös ja ihanat käyttäytymistavat eroavat jo sen verran nykyisestä maailmanmenosta, että todella pisti hymyilyttämään vähän väliä. Lukijana Lars Svedberg oli aivan mahtava ja sopii tähän erittäin hyvin.

En osannut yhtään edes arvata juonenkäänteitä, koska koko maailma eroaa niin paljon tästä jonka minä tunnen. Voi olla, että isoäitini olisi saattanut arvata syyllisen jo aikoja sitten, mutta itselleni se tuli isona yllätyksenä. Joka on pelkästään positiivista. Vaikken yritäkään koskaan arvuutella, vaan pyrin vaan nauttimaan kirjasta ja tarinasta, mutta kyllä sitä aivot koko ajan yrittää selvittää mysteeriä.

Pitää seuraavaksi ottaa Agatha Christien paperinen kirja (tai edes eKirja) lukuun ja katson mitä pidän näistä oikeasti luettuna. Olen joskus tyyliin teininä näitä lukenut, mutta en vaan muista yhtään mitä pidin tai millaisia ne ovat. Pitänee korjata tilanne.

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Pitkästä aikaa tartuin Camilla Läckbergin kirjaan ja täytyy sanoa, että oli se jo aikakin. Muistin näiden kyllä olevan hyviä, mutta tähän jäin ihan totaalisesti koukkuun. On siitä jo vähän aikaa kun olen viimeksi tuntenut tällaista "pakko lukea loppuun asap" fiilistä. Luin tämän kahdessa erässä vuorokauden aikana. Harvinaista herkkua nykyään.

Ensimmäinen puolikas kirjasta oli todella hyvä ja pystyin hillitsemään itseni vain vaivoin etten olisi kurkannut lopusta miten tämä päättyy. Pikku hiljaa puolen välin jälkeen aloin aavistella miten kaikki päättyy enkä siitä kauas osunut. Pienin eroin tietysti. Kokonaiskuvaa en osannut odottaa alkuunkaan. Hieman jopa ärsytti se ihan loppu ja kuka oli syyllinen. Mutta hyvä juoni silti ja ihan loppua lukuunottamatta äärimmäisen hienosti rakennettu tarina. Vaikkakin siis todella rankka tarina, mutta koukuttava.

Vielä olisi yksi Läckbergin kirja bufferissa ja ehkäpä otan sen käsittelyyn samantien. Toivottavasti koukuttaa yhtä paljon kuin tämä.

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Tiedän, että aihe on vakava ja koskettaa monia ihan omakohtaisestikin, mutta itseäni lähinnä vaan ärsytti koko kirja. Ei niin, että kirjassa mitään vikaa olisi, mutta koin vaan koko kirjan ajan sellaista pientä ärtymystä. Lähinnä päähenkilöä kohtaan vaikka se on todella epäreilua. En saata edes uskoa millaista se olisi sairastaa tai vaipua tuollaiseen apatiaan, ja tunsin solukoissani miten paha olla päähenkilöllä (kuin myös läheisillä) oli. Silti. Minua ärsytti suunnattomasti kyseisen henkilön sängyssä makaamiset. Epäreilua. Jo vain. Varsinkin, koska kyseessä on sairaus eikä omasta halusta johtuva laiskottelu.

Siinä on silti Storgård onnistunut, koska aiheutti minussa näin voimakkaita tunteita. Ärsytystä. Vaikkakin pidin muutenkin kirjaa hieman tylsähkönä ja suht lopussa tapahtuva hieman epäuskoiselta kuulostanut reissu pisti kulmat kurttuun. Ei siinä, että tuollaista ei mukamas tapahtuisi, vaan se, että tuntui koko juonenkäänteen saaneen hoputusta kinttuihinsa. Ihan kuin äkkiä vaan piti tällainen heittää koska niin on päätetty. 2/3 kirjasta ensin verkkaista ja sitten se yksi kohtaus överiksi.

Kuten sanottu. Aihe on vakava ja hyvä kun Storgård tähän tarttui. Kirjoitti sen mitä harvat uskaltavat. Hienoa. Pointsit kotiin.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Lenkkiseurana tämä kirja ja täytyy sanoa, että ihan toimiva sellainen. Vaikka siis ei tee poikkeusta muihin äänikirjoihin siinä suhteessa, että hieman vaikeuksia keskittyä ja pysyä siten kärryillä. Toisaalta taas tämän kirjan kanssa se oli helpompaa. Vaikka välillä tuli mieleen, että miten ihan alku nyt liittyy yhtään mihinkään, mutta hienosti nivoutui kaikki lopussa. Ihan hieman junnasi jossain vaiheessa paikoillaan ja meinasinkin jo, että niinkö tästä tulee äänikirja, jota en jaksa kuunnella loppuun. Jaksoin silti, koska halusin tietää miten kaikki liittyy toisiinsa ja miten Piken käy.

Oli mielestäni ihan oiva loppuratkaisu ja pisti oikeen hymyilyttämään, koska en yhtään osannut odottaa ja toivoin parasta. Ihan mahtavaa ja olin tyytyväinen.

Jo Nesbo: Torakat

Jopas jotakin. Jo Nesbon vanhempaa matskua enkä tykännyt. Olen ollut kahdesta tuoreimmasta Harry Hole romaaneista (Poliisi ja Aave) aivan liekeissä ja hämmästellyt miten olen päästänyt näin hienon kirjailijan mennä ohi silmälasien. Nyt olin sitä mieltä, että olisi pitänyt jättää nämä vanhimmat ihan vaan suosiolla ohi. Ehkä tässäkin oli klassinen "odotin liikaa".

Ihan hauskanen juoni ja kirja eteni ihan mukavasti, mutta ei tässä samaa tenhoa ollut ollenkaan kuin mitä on uusimmissa. Se on kyllä hirveän positiivista, että kirjailijalla menee tenhot juuri näin päin, mutta näin lukijana olisi ollut toivottavaa, että tenho olisi kestänyt alusta ihan loppuun. Eli sarjan alusta loppuun. En taida uskaltaa lukea vanhempaa Jo Nesboa enää tämän jälkeen. Keskityn uusiin. Se on hyvä niin.

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Kuten sanoin täällä, en tule näitä jatko-osia ostamaan. Lainasin kirjastosta, kun osui silmään katsellessani kyseisen hyllyn kirjoja.

Ei vaan irtoa. En tiedä mikä näissä kirjoissa on, mutta tämä toinen osa oli ehkä vieläkin enemmän blaah kuin se ensimmäinen. En väitä etteikö sisältäisi raakoja juttuja ja ettenkö olisi onnellinen kun raakojen asioiden kuvaukset on kirjoitettu näinkin "tylsästi", mutta kun. Haluaisin, että tuntisin vahvemmin, koska taitavia kirjoittajia ovat. Joku vaan tökkii.

Ehkä minussa on jotain vikaa, kun harvemmin yhdyn muiden kirjanistien ylistyksiin joistain hypekirjoista. Taivaslaulun kanssa kävi samalla tavalla. Odotin siitäkin hyvin paljon ja lukiessa koin niin ison blaahin ettei tosikaan. Sama se näiden kahden kanssa on ollut. Ja kaikesta huolimatta, aion lainata sen kolmannen. Ihan vaan siksi, että tiedän miten tarina päättyy. Odotettavissa siis todennäköisesti lisää itkuvirttä aiheesta. To be continued.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Minulla on yksi sana, joka kuvastaa tätä kirjaa hyvin: herttainen. Kyllä, herttainen on oikea sana. Hieman surullinen, mutta kuitenkin niin herttainen ja onneksi tässä on onnellinen loppu. Harvoin kirjoitetaan kirjoja viisikymppisten uusiorakkaudesta ja jos, niin harvoin siitä kirjoitetaan näin herttaiseen ja mukavaan sävyyn. Silti niin miten esimerkiksi itse ajattelen asioiden olevan jos viisikymppisenä huomaa olevansa petetty ja jätetty. Tai vaikka "pelkästään" jätetty.

Pidin myös siitä, että tarina sijoittuu Turkuun. Turku on yksi lempikaupungeistani ja oli hienoa nähdä silmissään ne oikeat maisemat.

Mukava tarina rakkaudesta.

Donna Leon: Kultamuna

No huhhuh. Olipas tylsä kirja. En malttanut odottaa, että se loppuu ja olin hyvin onnellinen kun viimeisen sivun sain luettua väkisin. En pysty edes tämän kummemmin kirjasta kertomaan mitään, koska olen autuaasti halunnut unohtaa kaiken mikä tähän liittyy. Sen verran tylsä oli.

Tuomas Vimma: Firman mies

Olipas virkistävää pitkästä aikaa lukea Vimmaa. Eikä haitannut vaikka Raksasta ja Ruutukympistä onkin pitkä aika eikä ihan kaikkia kiemuroita muista. Lähestulkoon kaikki kiemurat muistui mieleen Firman miestä lukiessa. Ihan hyvää teki pieni Vimma-tauko, koska nautin taas tästä ihan eri tavalla. Naureskelin Vimman tyyliä, Samin säätöjä ja Danikan vittumaisuutta. Trilogia sai päätöksensä ja olikin hieno päätös.

Vimma on tosi jees ja odotan innolla seuraavia kirjoja joita alkaa suoltamaan. Edelleen Helsinki 12 on paras, koska siinä Vimma veti vimmalla överiksi. Se oli hienoa se.

Juha Vuorinen: Painajainen piparitalossa

Kuvakaappaus Elisa Kirjasta

Haudan takaa antoi kimmokkeen kokeilla toisenlaista genreä lenkkiseuraksi. Valinta kohdistui Juha Vuoriseen, jonka Juoppohullun päiväkirja on tämän genren kirkkainta kärkeä. Tommi Korpela lukijana vain heitti vettä myllyyn Vuorisen teksteille. Itse juonihan nyt ei ollut mitään maata mullistavaa, mutta eipä sen todellakaan tarvitse ollakaan näissä. Ei se juoni, vaan ne kaikki kohkaukset. Korpelan ääni muuttui aina sellaiseksi ihan tietyksi, josta erotti heti kuka hahmoista on nyt äänessä. Varsinkin Käppersin hahmo ja Korpelan ääni oli itselleni aivan lyömätön yhdistelmä.

Tässä genressä oli myös se hyvä puoli ettei tarvinnut edes muistella tai yrittää pysyä kärryillä missä mennään. Kunhan vaan kuuntelee menemään ja nauttii lenkistään.

Naureskelin ääneen lenkin lomassa ja unohdin täysin sen seikan, että olin juoksemassa. Meni huomattavasti paremmin lenkit kun en huomannut yhtään analysoida ja miettiä jokaista kolotusta jaloissa tai mitään muutakaan. Ihan parasta lenkkiseuraa siis.

Mary Higgins Clark: Katse menneisyydestä

Tämä kirja kuuluu taas kerran kastiin ajanvietettä. Eli ihan viihdyttävä, mutta ei sellainen josta jäisi mitään vahvoja muistikuvia tai aiheuttaisi tunnereaktioita oikeen mihinkään suuntaan. Eli helppoa luettavaa. Vaikka siis eihän murhat koskaan ole mitenkään helppoja tai hauskoja tai viihdyttäviä, mutta uskoisin että ymmärrätte pointin.

Ihan jees juoni tosin ja monta tarinaa yhden tarinan sisällä, mutta loppuratkaisu oli kyllä kaikkea muuta kuin kekseliäs ja yllättävä. Tai ehkä yllättävä siinä mielessä, että saattoi olla tylsin mahdollinen ratkaisu. Tuntui siltä, että Mary Higgins Clark on vaan yhtäkkiä päättänyt ettei enää jaksa kirjoittaa tätä kirjaa ja laittoi lopun koko kirjalle tavalla, jonka kuvitteli olevan yllättävä.

Mutta niin. Ihan jees. Eipä ihmeellistä tässä kirjassa.

Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan

Jopas oli hieno kirja. Yks tykkää. Ja paljon. Kertoo Tarahumara heimosta, joka on tunnettu juoksuperinteestään. Varsinkin siis kestävyysjuoksusta. Ultrajuoksusta if you may. Tarahumarat juoksevat sandaaleilla, joka vaan vahvistaa uskoani juoksemiseen. Onhan se toki hieman eri juosta polkuja pitkin kuin kovalla asfaltilla, mutta kuitenkin. Kirjassa kerrotaan hienosti ja mielenkiintoisesti juoksemisesta. Faktoja unohtamatta, josta pidin erityisesti. Niistä tutkituista faktoista. Yksi mielenkiintoisimmista oli matka Afrikkaan, jossa todisti miten ihminen pystyy juoksemaan antiloopin hengiltä. Ihminen on siis kestävyysjuoksun aatelia ja ihminen on toden totta tehty juoksemaan.

Olen vasta aloitteleva juoksija ja pisin juoksemani matka on vasta 10k, mutta tämä kirja jos mikä vielä lisäsi intoani (jos mahdollista) tähdätä todella pitkille matkoille. Kirjaa lukiessa tuli fiilis, että pitäisi päästä laittamaan lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan. Niin hienosti oli kirjoitettu.

Olen hämmentävän kiinnostunut paljasjalkajuoksusta, johon myös tähtään. Vielä ei ole sen aika, koska totutan vasta jalkojani ylipäätään pidemmille matkoille ja jalat ei oikein meinaa tässäkään pysyä mukana. Nyt mennään vasta minimalistisilla kengillä, mutta barefoottailu on The Thing tulevaisuudessa. Se on ollut itselleni silmiä avaavaa kun olen yrittänyt juosta kantapää edellä maahan tyylillä joka on laittanut pohkeeni ja polveni totaalijumiin. Sitten PT:ni sanoi, että juoksumatolla juokse ilman tossuja. Ja kas, askellus meni automaattisesti päkiä edellä maahan tyyliin. Ehkä tuo olisi pitänyt tietää tai tajuta itse aiemmin, mutta enpäs ollut koskaan ennen moista edes ajatellut, että ihmisen luontainen tyyli on juosta päkiä edellä. Ja tuosta vielä kun muuttaa pikku hiljaa askelluksen ei kantapää ei päkiä vaan keskiosa edellä, niin juostaan samalla tavalla kuin Tarahumarat.

J.K.Johansson: Laura (Palokaski #1)

Tämä kirja oli pitkään "To-Read" listalla ja vihdoin kotiutin sen. En muista miten tämä päätyi listalle, mutta oli kuitenkin ja nyt se on myös luettu. Koska en muista syytä miksi listalla, niin ei ollut kauheasti myöskään odotuksia.

Jätti ihan kivan fiiliksen, koska oli niin sanotusti helppoa luettavaa. Tarkoitan sellaista "helppoa", jossa ei tarvitse paljoa miettiä eikä juurikaan jännittää, sen kun vaan lukee menemään. Toisaalta silti pääsi ihan hieman yllättämään millainen lopputulos oli ja miten pienillä paikkakunnilla tapahtuneet aiemmat caset vaikuttaa jos niissä vaan on vähänkin yhtäläisyyksiä.

Ei siis mitenkään hämmentävän loistelias lukukokemus, mutta ihan jees kuitenkin. Ei ollut nimittäin myöskään huono.

Laura Save: Paljain jaloin

Kirjan kuvauksen perusteella luulin kyseessä olevan fiktiivinen tarina. Vieläpä sellainen, jolla on onnellinen loppu. Miten väärässä olinkaan. Ennen kuin aloitin lukemisen, satuin lukemaan kirjan sisäkannessa olevan kirjailijan "esittelyn". Ensimmäisenä pisti silmään Laura Save OLI lääketieteen.... Tuo sana "oli". Viimeinen lause "Hän menehtyi ennen kuin sai tiedon kirjansa julkaisusta". Okei. Eli kirjailija on menehtynyt. Fiktiivinen tarina silti. Eikä kun. Hetkonen. Luetaas takakansi uudestaan. Oho. Ei ollut fiktiivinen eikä onnellista loppua. Jahans. Eli ei mitään kepeää luettavaa.

Välillä en oikein pysynyt kärryillä missä mennään enkä oikein siitäkään missä vaiheessa diagnoosista tuli "parantumaton". Tuokaan ei tosin häirinnyt. Laura Save päästi suorastaan iholle ja Laura Save meni iholle. Eihän sitä pysty itse kuvittelemaan millaista se on elämä syövän kanssa ja miten hiuksia nostattavaa kauhua se aiheuttaa kun tietää joutuvansa jättämään perheensä, ystävänsä, kaikki. EIhän meistä kukaan täältä elävänä selviä, mutta harvemmat meistä joutuu tekemään tuollaista surutyötä. Miten surullista kuulla miten jotkut Laura Saven ystävistä karttoi häntä vain siksi etteivät tienneet miten pitäisi suhtautua. Inhimillinen, mutta kamala ajatus, että ystävät jättää kun itseä kohtaa suuri kriisi.

Laura Save kertoo hyvin avoimesti kaikesta, joka tuo Lauran tosi lähelle. Koko kirjan lukemisen ajan olin tosi surullinen, koska tiesin miten tarina päättyy. Kaikesta positiviisuudesta huolimatta, Laura häviää liian pian. RIP Laura Save.

Milja Kaunisto: Piispansormus

Sarjan viimeinen osa ja vaikka ei siitä kauhean pitkä aika ole kun olen lukenut kaksi ensimmäistä, mutta oli silti vaikea muistaa mitä aiemmissa osissa oli tapahtunu. Johtunee ehkä siitä etten niin hyppinyt innosta kahden ensimmäisenkään kanssa. Kyllä ne nyt luki ennen kun selkäänsä otti, mutta hmm. Tämä sen sijaan jäi tosi valjuksi. Tosi blaah. Ei oikeen missään vaiheessa irronnut. Olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan, mutta jostain syystä ei kyllä iskenyt tähän tätiin yhtään. En myöskään osaa mitään muuta oikeen tästä kirjoittakaan. Inhottavaa kun näin käy. Näitä blaah kirjoja.

Anna Jansson: Haudan takaa

Kuvakaappaus Elisa Kirjasta

Elämäni ensimmäinen äänikirja. En olisi muuten tällaista edes kokeillut, mutta totesin, että musiikista ei ole minulle lenkkiseuraksi, joten pitää kokeilla jotain muuta. Ilman mitään kuulokkeista tulevaa melua lenkistä ei tulisi senkään vertaa, joten äänikirja.Yllättävän hyvin toimi, vaikka olin toooosi skeptinen. Enhän ole tottunut e-kirjoihinkaan vielä enkä usko, että ne minulla koskaan päihittää oikean paperisen kirjan. En muista kuulemastani juuri mitään, mutta lenkkiseurana on oivallinen. Vaikka välillä meni pitkäkin pätkä kun en keskittynyt yhtään kuuntelemiseen, mutta auttoi itse asiassa juoksua kun keskittyi oikeen mitä kirjassa on meneillään.

En tiedä johtuiko tuosta itselleni vieraasta formaatista tai mistä, mutta tuntui että oli vähän sekavahko kirja. Paljon oli ainakin hahmoja ja se vielä lähes tuplattiin, koska kirjassa larpattiin ja useat hahmot kulkivat kahdella eri nimellä. Se ehkä yhdistettynä formaattiin aiheutti tämän sekavahkon fiiliksen.

En tiedä millainen kokemus tämä olisi ollut paperisena versiona, mutta lenkkiseurana ihan oiva kokemus.

Antti Apunen, Jari Parantainen: Gurumarkkinointi

Aina välillä pitää lukea jotain muutakin kuin vaan pelkkää romaania. Esimerkiksi tällaisia kieli poskessa kirjoitettuja "tietokirjoja". Tämä sisälsi hauskoja stooreja. Itsestäänselvyyksiä, mutta sellaisia joita ei tule ajatelleeksi. Luin lauseen tästä kirjasta ja aivot huusi heti, että minähän en moiseen hömpötykseen ikinä lähtisi. En ikinä. Minuun ei tehoa tuollaiset markkinointijipot. Ei sitten yhtään. Kunnes tajuntaan iskeekin, että just. Enpä. Menen juurikin samoihin jekkuihin kun muutkin. Ihmisen mieli on hassu elin tai suorastaan eliö.

Mainittakoon vielä, että itse en ole insinööri. IT-alalla kyllä, mutta en insinööri. Silti halusin lukea tämän insinööreille kirjoitetun kirjan, koska tunnen toki monta insinööriä joille pitää joskus hyvinkin seikkaperäisesti osata kertoa miten joku juttu kannattaa implementoida, jotta sillä saadaan käyttäjä niin sanotusti koukkuun.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 3! Jäähyväiset nunnille

Täytyy sanoa ja aloittaa suoraan sillä, että tämä osa olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Tai olisi saanut kirjoittaa toki, mutta blaah. Kaksi ensimmäistä osaa olivat ihanan herttaisia ja mukaansatempaavia. Tämäkin oli herttainen, mutta ei niin tempaava. Lähinnä kerrattiin kahden ensimmäisen osan tarinoita. Siis omasta mielestäni näin. Voi olla, ettei muiden mielestä. Odotin suurimman osan kirjasta sitä hetkeä kun se loppuu. Ei ollut siis ollenkaan huono, mutta liikaa vanhan toistoa.

Mukava ja herttainen kirjasarja silti. Mielenkiintoisia tarinoita. Tositarinoita. Ja niistä minä tykkään. Tositarinoista. Historiasta. Lähihistoriasta. Muinaiset asiat eivät niinkään kiinnosta, mutta 1900 luvun asiat kyllä.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Kirjan lukemisesta on jo jonkin verran aikaa (liikaa), joten ihan tarkkaan en muista enää kirjan käänteitä. Sen tosin muistan, että pidin tästä kirjasta kovasti. Vaikka joidenkin tarinoita olisi ollut ilo lukea pidempäänkin, mutta olin kuitenkin tyytyväinen ettei Kinnunen ollut sitä tehnyt. En muista miksi olin tyytyväinen, mutta tyytyväinen olin. Voisin veikata sen liittyvän jotenkin tarinan tai tarinoiden kasassa pitämiseen. Kun oikein ponnistelen muistinystyröitä, niin muistankin miten hienoa se oli lukea eri sukupolvien tarinoita monesta eri näkökulmasta. Ja miten suuri yllätys vielä seurasi erään tarinan kohdalla. Ihan lopussa. Hienoa. Se oli kiva, etten osannut yhtään arvata mitä tuleman pitää ja pidin jo kyseistä tyyppiä ihan typeränä kun käyttäytyy miten käyttäytyy. Oikein mukava käänne.

Joskus toivoisi, että kuulisi tarinoita joissa jatkumo on sukupolvesta toiseen. Tarinoita monelta eri kannalta. Monen eri ihmisen suusta. Tietysti lähinnä kiinnostaa oman suvun asiat, mutta olisihan se mielenkiintoista lukea muiden suvun asioita joissa tällainen jatkumo olisi. Itselläni on vielä toki isoäidit elossa joilta kuulen tarinoita ja toinen isoisä oli kova tarinaniskijä, mutta minua kiinnostaisi myös kuulla heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinat. Jotain pystyy isoäiti kertomaan, mutta ei tietenkään kaikkea eikä varsinkaan isovanhempiensa tarinoita. Silloin elettiin eri aikoja eikä asioista puhuttu. Se on sääli. Haluaisin tietää. Haluaisin kuulla heidän tarinansa.

Odotan innolla Kinnusen tulevia kirjoja vaikka tästä onkin hieman vaikea laittaa paremmaksi.

Marko Leino: Saasta

Tätä kirjaa ei pysty laskemaan käsistään vaikka lukiessa pelottaa. Näin lukee takakannessa. En ihan tuohon yhdy, mutta siihen kyllä ettei pysty laskemaan käsistään. Vaan ei siksi, ettäkö pelottaisi. Marko Leino on saanut vaan sellaisen kirjan kirjoitettua, että on saatava tietää heti paikalla miten tarina päättyy. Siitä syystä ei pysty laskemaan kirjaa käsistään.

Voisin myös kuvailla kirjaa oksettavaksi. Oikeastaan ei halua lukea enempää, mutta ei toisaalta pysty lopettamaankaan, koska uskoo että asioilla on tapana järjestyä ja kaikki saa onnellisen lopun. Mikä kamalinta. Näitä sairaita ihmisiä on ihan oikeasti olemassa ja meistä jokainen on varmaan tietämättään kävellyt ainakin jonkunlaisen saastan ohi siitä kuitenkaan mitään tietämättä. Saastasta.

Jonkun aikaa tämän kirjan lukemisen jälkeen vaistomaisesti tarkkailin ihmisiä (kyllä, nimenomaan miehiä vaikka ei saisi yleistää) kaupungilla. Vieraita vastaantulijoita, jotka lapsen kanssa kävelivät. Sen sai Saasta aikaan.

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Varoitus. Tämä on todella lyhyt eikä voida kutsua arvosteluksi ollenkaan. Merkintä asioista itselleni jotta muistan mistä tässä kirjassa oli kyse ja minkä fiiliksen se jätti. Kirjan lukemisesta on jo aika pitkä tovi, joten hirveän paljon sanottavaa en tästä muista. Päähenkilö tekee dokumenttia miljonääristä. Miljonääri kuolee. Miljonäärin adjutantti piilottelee. Päähenkilön perheelle tapahtuu jotain.

Jätti aika valjun fiiliksen ja muistan odottaneeni tosi kovin, että kirja loppuu. Luin toki loppuun kuten kunnon kirjahirmu tekee, mutta ajoittain todella pitkästyttävä.

Mikko Pekkola: Paskan herkkyydestä

En osaa arvostella runoja. Miten voisinkaan. Runothan ovat tietyn ihmisen sielunmaisemaa. Kenellä on oikeus arvostella niinkin abstraktia asiaa kuin sielunmaisemaa. Varsinkaan kun se ei edes ole oma sellainen. Enkä edes usko sieluun, mutta jos uskoisin, niin Mikko Pekkolan sieluun uskoisin varmasti. Sen verran hämärän hauskaa runonpätkää löytyi. Tai sanotaanko niin, että itse nauraa hörötin muutamassakin eri kohdassa. Mikko Pekkola teki sen, jota kukaan muu ei ole ennen minulle onnistunut tekemään. Kirjoittanut niin viihdyttäviä runoja, että minua naurattaa. Enpäs tosin tiedä onko Pekkola tarkoittanut ne hihiteltäväksi, mutta eipä sitä koskaan tiedä miten muut ihmiset reagoi mihinkin, joten eiköhän tietoisen riskin askel ole otettu jo siinä vaiheessa kun on kyseisen teoksen paukannut pihalle yleisön eteen.

Muutama sananen itse runoista. Ne olivat samaan aikaan rouheita ja läpipaskoja. Läpipaska tässä yhteydessä ei tarkoita, että ne olisivat huonoja. Ei. Ei suinkaan. Läpipaska on mielen herättävää ilotulitusta, joka poistuu kehosta nopeasti jotta siihen pääsee palaamaan mahdollisimman nopeasti. Runot ovat vaikeita. Useimpia runoja pidän tekotaiteellisena paskana, mutta sitten tulee Paskan herkkyydestä, joka nimensä puolesta voisi olla paskaa, mutta ei sitä olekaan. Näissä oli munaa. Näitä oli kiva lukea. Näihin oli kiva palata. Pakkokin palata. Luin todella monta kertaa ja löysin joukosta ehdottoman suosikkini.

Kirjoitettuani nyt vihdoin tämän arvostelun (1v myöhemmin kun olin runokirjasen saanut arvosteltavaksi), huomasin uutisen, jossa sanottiin että Mikko Pekkola on kuollut. Elo-syyskuun vaihteessa viime vuonna. RIP. Hienon runokokoelman olit kirjoittanut. Kirjoitin sinulle "mutta jos tunnet että runoissasi on tarpeeksi ”munaa”, viihdettä, brutaalia huumoria, yllättäviä asioita eikä ne kikkaile liikaa millään tekotaiteellisella paskalla, niin luen runosi mielelläni". Oli kaikkea tätä eikä kikkaillut liikaa tekotaiteellisella paskalla. Kiitos Mikko. Teit hyvin. 

Larry Shapiro: Zen ja juoksemisen taito

Mistäs sen huomaa, että joku on aloittanut ihan tosissaan juoksuharrastuksen? No tietysti siitä, että alkaa kaikenmaailman juoksemiseen liittyvät kirjat kiinnostamaan ja niitä on vaan pakko hommata. Tämä kirja kertoo ihan nimensä mukaisestikin miten zeniä voi soveltaa juoksemiseen. Miten zenin avulla saisi itsensä sängystä/sohvalta/mistä vain ylös ja laittamaan tossua toisen eteen juoksuaskelin. Eikä siis tämä tietenkään ainoana zeninä, mutta suurimpana osana, johon siis toki kuuluu esimerkiksi sään vaikutus juoksemaan lähdöstä ja miten siihen voi vaikuttaa zenin avulla.

Ihan hauskanen kirja oli kyllä vaikka itsellä on vielä matkaa, että löytäisin zenin ylipäätään mistään. Juoksemiseen en tarvitse vielä zeniä, koska motivaatio on kohdillaan ja lähden lenkille ilman mutinoita myös vesisateella. Ihan hyviä harjoituksia kirja piti sisällään, mutta en tosiaan itse niitä kokeillut, joten en osaa sanoa miten toimivia ne sitten oikeasti on. Ehkä tämä kirja on enemmän suunnattu ihmiselle, joka on tavalla tai toisella kaveri zenin kanssa jo valmiiksi ja nyt vaan tahtoo vinkkejä miten sen zenin saisi juoksuun.

Pekka Nykänen, Merina Salminen: Operaatio Elop

Aijai kun teki kipeää. Olen käsitellyt näitä asioita paljon meidän tiimin tasolla, mutta tätä lukiessa palautui mieleen kaikki tapahtumat Nokia-tasolla. Kaikki nuo päätökset ja infot ja fiilikset mitä ne tuotti. Otti siis ihan todella koville kun kaikki tämä niin sanotusti muillekin näkyvä osa oli jo itseltäni hieman vaipunut unholaan. Sitä vaan jotenkin oli miettimättä sen enempiä ja kikkaili täysillä menemään, koska rakastin sitä työtä mitä tein. Toivoin, että asiat järjestyisi parhain päin. Halusin, että asiat järjestyy ja että me Nokialaiset saisimme vihdoin rauhan sekä itseltämme että maailmalta. Lukiessani kaikki tämä toivominen ja haluaminen palasi mieleeni hieman turhankin elävänä. Jokaisella on tietysti oma mielipiteensä herra Elopista, mutta itse olen edelleen sitä mieltä, että Nokialla oli tuon hetken hyvä ja valovoimainen liideri. On helppoa olla jälkiviisas ja kyllä itsekin suuresti hämmästelin miksi kaikki munat laitettiin samaan koriin, mutta kuitenkin. Korihan oli huono valinta, mutta kukapa meistä ei valitsisi tuttua polkua, joka Microsoft Elopille oli.

Operaatio Elop jatkoi siitä mihin Ollilan muistelmat jäi ja täytyy sanoa, että kyllä tämä oli huomattavasti parempi kirja, vaikkakin koville ottikin. Nykänen ja Salminen eivät sortuneet ilkkumiseen tai spekulointiin mielestäni missään vaiheessa, vaan raportoivat sen mitä haastatteluissa ja tutkimuksissa on ilmi käynyt. Hieno kirja.

Meegosta olisi voinut tulla jotain suurta. Toivon, että Jollasta tulee suuri. Me ex-Nokialaiset olemme suuria.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Odotin Anna-Leenan viimeisen kirjan jälkeen, että hän palaisi ruotuun ja antaisi minulle kirjan, joka saisi minut jälleen höröttämään ääneen. Toteutuiko tämä. No ei. Mutta ei se haittaa. Tämä oli silti hauskempi ja Härkösmäisempi kuin tuo aiempi. Eli nautin tämän lukemisesta enemmän kuin mitä tein Takana puhumisen taito kirjaa lukiessani.

Kirjahan kertoo nimensä mukaisesti lottovoittajista. Pariskunnasta, joka voittaa lotossa. Siinä mielessä jännä aihe, koska monimiljoonavoitto harvoin osuu ja sitten kun se osuu, niin kukaan ei tiedä miten sitä käyttäytyisi. Millainen sinusta tulisi. Millainen minusta tulisi. Härkönen on kuvannut pariskunnan, jonka huonot puolet pukkaavat kunnolla esiin kun äkkirikastuu. Kun ei tarvitse miettiä rahaa. Ja silti sitä miettii. Enemmän kun koskaan. Ja yhtäkkiä saa paljon uusia kavereita. Parisuhde alkaa rakoilemaan. Tämän luettuani en välttämättä pidä lottovoittajia voittajina. Lottovoitto voi olla myös pienoinen kirous.

Jens Lapidus: VIP-huone

Tämä se vasta oli hyvinkin stereotyyppinen dekkari: vanha rikollinen joka yrittää päästä vanhoista huonoista tavoista eroon. On todella kova luu ja hieman myös mystinen, sellainen jota kunnioitetaan sekä rikollisissa piireissä että siellä lain paremmalla puolella. Nuori tyttö, joka toimii juron parina. Sitten nämä kaksi saavat säätää menemään ja jahtaavat rikollisia. Niitä juron aikasempia kavereita. Muutama ylläri sinne väliin ja voilá.

Pinokkion nenän jälkeen erittäin virkistävä kirja. Ja oli muutenkin ihan viihdyttävä paketti. Näitä kirjoja, jotka pystyy lukemaan yhdessä illassakin jos sille päälle sattuu. Tätä tosin en tainnut ihan yhdessä päivässä lukea. Laahaa tosi paljon nyt perässä nämä muistiinpanot lukemistani kirjoista, mutta kunhan nyt jotain muistaa, niin hyvä on. Ainakin muistaa sen fiiliksen, jonka kirjat jätti. Tämä jätti fiiliksen, että oli ihan jees. Ei ihan parasta, mutta ei nyt mitään kamalaakaan. 

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso: Et muuten tätäkään usko...

Eihän tästä voi kukaan olla pitämättä. Ihan samalla tavalla diggailin tästä kuin ensimmäisestäkin. Rouhea design, Metson aivan mielettömät valokuvat, Röyhkän hieno kertomustyyli, Haapasalon upea tarina ja vieläpä kirjan taitto joka tukee koko teosta. Ensimmäisessä osassa oli toki enemmän sykähdyttäviä asioita kuin tässä toisessa, mutta tämä oli yhtä hyvä hieman eri tavalla vain. Minähän pidän suuresti siitä kun kerrotaan kulissien takaista elämää. Kuten tässä kuvattiin suurimmalta osalta Haapasalon sarjojen taustoja. Ne on sitä kermaa, joka tekee kakusta erittäin maistuvaisen.

Tässä myös selvisi tyypistä paljon lisää, kuten se, että on ihan tarkoituksella brändännyt itsensä niin sanotusti tavalliseksi suomalaiseksi "juntiksi". Vastaiskuna venäläisten suureellisuudelle, jossa odotetaan, että hyvin menestyvät ihmiset näyttävät sen joka solullaan. En tiennyt, että tämä on ihan tarkoituksellista. Luulin, että Haapasalo nyt vaan on sellainen.

Kyllä kannattaa tämä kirja kotiuttaa jos on siihen mahdollisuus. Tämä on juuri sellainen joka kuuluu kirjahyllyyn pysyvästi.

Barbara Demick: Suljettu maa

Kylläpä oli hieno kirja. Pysäyttävä ja laittoi todella taas ajattelemaan miten hyvin meillä on asiat. Tosin, eihän meidän oloja ja Pohjois-Korealaisten oloja voida oikeen verrata, koska siellä hyvin harvat edelleenkään tietävät mitään ulkomaailmasta. Tässä kirjassa oli todella hienosti kuvattu Pohjois-Korealaisten tarinoita kuuden eri henkilön kautta. Kaikki henkilöt on päässeet Pohjois-Koreasta pois, joten ovat vapaita kertomaan tarinansa. Jokainen tarina oli omanlaisensa, mutta kuitenkin pitivät sisällään hyvin paljon samoja elementtejä. Uskollisuutta, epäuskoisuutta, pelkoa, hämmästystä, neuvokkuutta. Kaikkea tätä ja paljon enemmän.

Ehkä kaunein kaikista oli Mi-ranin ja Jun-sangin suuri rakkaustarina. Se sai minut huokailemaan ihastuksesta. Siinäpä on autenttista rakkautta julmissa olosuhteissa. Ja kaiken kokemansa jälkeen he tapasivat toisensa Etelä-Koreassa <3 En kerro tästä enempää, koska en halua spoilata keneltäkään lukukokemusta.

Omasta mielestäni surullisin kaikista oli Tohtori Kimin tarina. Ehkä siksi mitä kaikkea hän joutui lääkärinä kokemaan ja näkemään. Ei toivoakaan, että olisi pystynyt auttamaan puutteiden takia vaikka siihen olisi ollut muuten mahdollisuudet. Miten kamala tunne se onkaan kun tietää pystyvänsä, mutta siihen ei ole työkaluja. Kamalaa.

Suosittelen lämpimästi. Todella hieno.

John Grisham: Lakimiehet

Huomenna (tai oikeastaan tänään) on lukurauhan päivä, joten mikäpä sen mukavampaa kuin kirjoittaa nämä lyhyet arviot edes muutamasta kirjasta joita olen viime näkemästä lukenut. En varmaan ihan kaikista saa postausta aikaiseksi tältä istumalta, mutta kuitenkin.

Kylläpä valitsin tylsän kirjan vuoden ensimmäiseksi. Ei päässyt oikeastaan missään vaiheessa mihinkään lentoon ja jurnattiin vaan samojen tylsien aiheiden ympärillä. Blääh. Oikein harmittaa kun näin pääsi käymään. En ole koskaan ollut mikään suuri John Grisham fani, mutta olen toki aina pitänyt jonkinlaisessa arvossa miestä. Nyt tosin tämän kirjan jälkeen arvostus hieman laski. Oli tylsä. Ei mitään mainitsemisen arvoista. Odotin vaan koko ajan milloin luen viimeisen rivin ja saan laittaa kannen kiinni. Sitten kun se aika koitti, että sain näin tehdä, mieleni keventyi ja tyhjentyi tämän kirjan osalta. Joten tämän enempää ei tästä tylsän tylsästä kirjasta irtoa.

Vuoden ensimmäisen kirjan olisi pitänyt olla upea. Mahtava. Tai edes keskinkertainen. Olisin halunnut aloittaa kirjavuoden räjähtävästi, mutta toisaalta, odotan innolla sitä räjähtävää kirjaa joka jossain vaiheessa vuotta varmasti ilmaantuu.