Michael Scholten: Quentin Tarantino

Nyt tarvitsee kyllä sanoa, että tätä kirjaa olen odottanut. Ylipäätään jotain, jossa kerrotaan Quentin Tarantinosta. Tällä tasolla. Fanitan Tarantinoa ihan huolella ja oli todella mehukasta lukea mistä mies lähti ja päätyi sinne missä on nyt. Ja ihan oikeutetusti on siellä missä on. Ohjaajien ja käsikirjoittajien ehdoton kuningas. Pulp Fiction ja Inglourious Basterds kuuluu parhaimpiin elokuviin joita on koskaan tehty. Eikä Kill Billissä, Django Unchained ja The Hateful Eightissä ole yhtään mitään vikaa niissäkään. Koskaan ei tiedä mitä leffoissa tapahtuu kun kyseessä on Tarantinon rainat. Pidän dialogeista, jopa niistä ylipitkistä ja siitä kaikesta visuaalisuudesta ja yksityiskohtien määrästä, joita kaikissa elokuvissa on. Olin sattumoisin silloin myös Jenkeissä työmatkalla kun Grindhouse tuli teattereihin ja siellä näin tämän koko setin siten miten Tarantino ja Rodrigues oli sen tarkoittanut. Se oli mahtava. Ihan päättömät leffat (Planet Terror ja Death Proof) ja vieläkin päättömämmät trailerit. Ihan mahtava.

Ihan parasta oli lukea tarinaa näiden kaikkien taustalla. Pitkästä aikaa oli sellainen kirja, jonka ahmaisin yhdessä päivässä. Se on nykyään harvinaista herkkua. Lukea kirja yhdessä päivässä.

Vielä kun saisi Tarantinon itse kirjoittamansa elämänkerran. Se vasta mahtavaa olisi.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Aihealueet Erik Axl Sundin kirjoissa ovat ihan hirveitä. Kuten tämänkin. Nuorten itsemurhat. Surullista ja raakaa. Liikutaan satanistisissa (pahoittelut jos meni termi väärin) piireissä, jotka ovat kyllä kovin sairaita piirejä jos minulta kysytään. Mutta kukaan ei ole kysynyt, joten mielipiteeni jääköön tähän blogiin. Ihannoidaan kuolemaa ja suorastaan märehditään kaikessa siihen liittyvässä. Juoni oli sinällään ihan hyvin rakennettu kun arvasin loppuratkaisun vasta aika lopussa ja sehän on aina hyvä merkki dekkareissa ettei liian aikaisin onnistu arvaamaan.

En tiedä mikä minua vaivaa. En vaan syty Erik Axl Sundin kirjoille. Joku näissä mättää. Ei ole mitään vikaa, mutta kuitenkaan en saa irti näistä sitä jotain mikä saa lukijan minussa kehräämään. Eikä tarvitsisi edes kehrätä, mutta olisi kiva edes jotenkin nauttia lukemisesta. Vaikkei tästä aihealueesta kyllä nautintoa saa millään, mutta tietänette mitä tarkoitan.

Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa

Onpas taas jäänyt tämä blogiin kirjoittaminen ja noita luettuja kirjoja on sen verran monta tässä välissä etten edes yritä kirjoittaa niistä kaikista. Jatkan siis Kahdesta auringosta. Ettäpä oli muuten härski. Ja yllättävä. Myös ajoittain tosi tylsä. Oli yritystä. Alku veti jalat alta ja jos näkisin itseni peilistä kun luin kirjaa, niin varmasti olisin nähnyt hieman epäuskoisen ilmeen kera vienosti hymyilevän suun. Sitten jotain tapahtui. Joku joka tylsistytti niin pahasti, että olin jo todella pettynyt. Tässäkö se ilotulitus sitten mukamas oli. Tähänkö riitti Röyhkän rahkeet. Sitten taas yhtäkkiä alkoi tapahtumaan. Samat härskit ja yllättävät otteet. Jäin tosi pahasti kahden vaiheille mihin suuntaan kirjan kohtalo lopulta kääntyy, mutta päädyin kuitenkin siihen, että menee ihan vähän ihan jees kategoriaan. Ihan siitä syystä, että alku ja loppu oli sellaisia mitä ne oli. Liian pitkä tuo välivaihe, joka oli tappavan tylsä, mutta eipä tuollaista alku- ja loppusirkusta tosin olisi koko kirjaa jaksanut. Ei silti olisi tarvinnut ihan noin tylsää kehitellä keskelle.

En oikein odottanut mitään kirjasta, mutta pakko se oli alelaarista kotiuttaa kun muuten olen nostanut Kauko Röyhkän jumalolennon asemaan. Vaikkakin edelleen olen sitä mieltä, että tämä olento tekee parempaa musiikkia kuin mitä kirjoittaa kirjoja, mutta eihän toki kirjoissakaan mitään vikaa ole. Ei ainakaan tässä, joka oli kyllä outo. Hyvällä tavalla outo.