Marko Leino: Ansa

Ansa ei ole jatkoa Epäilykselle, mutta silti siinä oli hyvin tuttuja osioita ja elementtejä, joten välillä tuntui, että lukisi Epäilystä hieman eri hahmojen kautta vaan. Eikä juonikaan tietenkään ihan yksi yhteen ollut, mutta huomasi kyllä että samalta näppäimistöltä on kummatkin kirjat syntyneet.

Pidin silti Epäilyksestä hieman enemmän kuin Ansasta. Ei tämäkään mikään tylsä tai huono ollut, mutta ei silti yltänyt Epäilyksen tasolle. Hienosti oli hahmot rakennettu ja juonen käänteissä oli mukavia twistejä, mutta jotain puuttui. En tiedä mitä, mutta jotain. Sitä kuuluisaa jotain. Ihan leppoisaa luettavaa (jos näin voi edes sanoa dekkarista), joten en valita, mutta nämä tällaiset kyllä valitettavasti hukkuu omaan kirjakohinaan. Silti saa arvosanakseen ihan jees kun en mitään suurempaa valitettavaa löytänyt eikä lukeminen tylsistyttänyt. Puhumattakaan parista ylläristä, jotka sai pisteitä nostettua.

Toivon vaan, että Saasta on todella kaiken hehkutuksen arvoinen ja pesee Epäilyksen mennen tullen. Jää nähtäväksi. Tai siis luettavaksi.

Marko Leino: Epäilys

Epäilys ja Ansa löysi tiensä lainattavien listoille Saastan kautta. Saasta on listoillani, mutta jostain syystä olen kuvitellut Saastan olevan kirjatrilogian päätösosa jota ennen tietysti on luettava trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Da'h. Ei ole mitään trilogiaa. On kolme irrallista kirjaa. No mutta. Tulipahan ainakin tutustuttua Marko Leinon tyyliin ennen kuin saan Saastan kotiutettua.

Alku oli suht sekava kuten ne nyt tuppaa näissä dekkareissa usein olemaan kun annetaan juonelle alkusysäys, joka nivotaan kirjan edetessä yhteen. Tässä vaan ei meinannut oikeen välillä pysyä yhtään kärryillä missä mennään ja kenen tarinassa ollaan kulloinkin sisällä. Hienosti silti oli kirjoitettu, koska jossain vaiheessa sitä vaan yhtäkkiä havahtui, että tietää kuka on murhaaja ilman että sitä edes ajatteli.

Hyvin juoni eteni vaikkakin välillä koeteltiin kärsivällisyyttä kun olisi halunnut jo tietää enemmän, mutta sitten siirryttiinkin taas toisaalle, joka toki vei toista polkua eteenpäin, mutta kuitenkin. Loppu oli hieman outo ja jätti paljon kysymyksiä, joista tuli vähän sellainen olo, että haetaanko tällä mahdollista jatko-osaa. Päädyin kuitenkin siihen, että ei haeta. Se nyt vaan taitaa olla Leinon tyyli.

Oikein kelpo esikoisdekkari ja dekkariksi oikein kelpo. Ihan jees.

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Sementtipuutarhasta onkin hyvin vaikea sanoa yhtään mitään. Jotenkin pidin, jotenkin en. En saanut oikein otetta mikä tämä kirja on laatuaan. Enkä varsinkaan tajua miksi on moinen kirjoitettu. Tosin, eipä siihen tarvita syytä miksi kirja kirjoitetaan. Olen vaan onnellinen mitä enemmän kirjoja tähän maailmaan kirjoitetaan, joten ehkä tuo kommentti on vähän turha yhtään missään yhteydessä. Olin vaan niin hämmentynyt tästä kirjasta, joka on listoillani roikkunut jo todella pitkään. Olin kuvitellut mielessäni, että kirja on paksu ja hämmennys oli suuri kun sivuja olikin ainoastaan 130. Mutta ei se sivujen määrä, vaan sanojen laatu.

Niin. Enpä tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin. Se oli outo ja hämmentävä. Enkä oikein tiedä oliko kaiken odotuksen väärtti. Oli ehkä siinä mielessä, että harvat kirjat jättävät minut tähän hämmennyksen tilaan, jossa mielessä liikkuu kolme kirjainta. WTF.

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa

Ensimmäisenä on sanottava, että tämän kirjan kansi on aivan mahtava. Tykkään. Yks tykkää. Grrr grrr. Kohokuvioisia kirjaimia, joissa on kuviointeja tutkittavaksi pidemmäksikin aikaa. Takakansi rosoisen rouhea. Hienoa. Upeaa. Kirjan kansi oli se, joka otti kirjastossa silmään ja kun otin sen hyllystä käteen, niin se oli sillä selvä, että pitää lainata. Niinpä. Kohokuviointi. Kuka niitä pystyy vastustamaan. Iso käsi Jussi Jääskeläiselle jonka käsialaa kansi on.

Odotin tästä ehkä liikaa, koska loppujen lopuksi käteen jäi harmittavaisen vähän. Vaikka siis piti sisällään hienoja oivalluksia, havaintoja ja ihmiskunnan koko kirjon. Eli kyllä arvostelun ja loppufiiliksen osalta taipuu arvosanaan ihan jees. Silti odotukset olivat liian korkealla ja tuumasin, että tässä oli yritystä, mutta ihan maaliin ei päästy. Nyt jäi vähän vaisuksi kun mielestäni olisi pitänyt vetää sitten kunnolla överiksi eikä jäädä överilimboon, jossa vähän herätellään, mutta ei vedetä loppuun asti. Tässä olisi ollut aineksia överiin, mutta jostain syystä jätettiin se steppi ottamatta.

Leif GW Persson: Pinokkion nenä

Huh, olipas jotenkin puuduttava lukukokemus. En oikein saanut missään vaiheessa otetta tästä kirjasta. Tämän olisi saanut tiivistettyä hienosti ainakin puolella. En ymmärrä mitä lisäarvoa kaikki samojen asioiden märehtiminen antaa. Tai ehkä tarkoituksena ei ollutkaan lisäarvo, vaan sivujen määrän lisääminen. Ehkä tämä on aluksi ollut 250 sivuinen pläjäys, kunnes on lyönyt vetoa että saa kyllä lisättyä sivuja puolella.

Enkä jaksanut hirveästi keskittyä kirjassa esiteltyihin taidedetskuihin, joita todellakin oli sivutolkulla. Eikä varsinaisesti parantanut kun miehen sukupuolielimestä elikkäs peniksestä puhuttiin nimellä supersalami. Hei kamoon. En kestä. En ole mikään nipottava kukkahattutäti ja oma mieleni plus jutut muistuttaa välillä teini-ikäisen pojan kaksimielisiä juttuja, mutta että supersalami. Huoh. Enkä edes muista millä nimellä kutsuttiin naisen elintä elikkäs vaginaa. Sekin oli joku samaa sarjaa supersalamin kanssa.

Ei tästä kirjasta oikeastaan ole muuta sanottavaa. Tylsä. Puuduttava. Mitäänsanomaton. Blääh. Oikein harmittaa miksi tämä tuli luettua. Varsinkin Armanin jälkeen, joka sitten taas oli erinomainen lukukokemus, niin tämän kanssa tultiin alas niin että soi.

Arman Alizad, Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Olen helppo. Tai itse asiassa en edes helppo, vaan varma. En nauti eKirjoista, se on tullut todettua jo moneen kertaan. Annas olla kun sähköpostiin ilmestyy superhyvämahtavaihanparas tarjous eKirjasta, joka kiinnostaa minua paljon. Niin. Eipä siinä montaakaan minuuttia mene niin kirja löytyy omasta eKirjahyllystä. Joka tapauksessa ja siitä huolimatta etten nautikaan ruudulta kirjan lukemisesta, niin silti kirja jätti itselleni hyvän fiiliksen. Arman on kova jätkä, kenelle nostan hattua isosti. On näyttänyt omalla esimerkillään, että pitkälle pääsee jos on valmis tekemään sen haluamansa asian eteen paljon töitä. Vaikka tietysti itselleni tuli mieleen, että taitaa Arman olla silti pienoinen harvinaisuus ja luonnonlahjakkuus kun pääsee todella pitkälle ryhtyy hän melkein mihin tahansa. On se sitten tanssimista, esiintymistä, räätälöintiä, matsaamista...ihan mitä tahansa. Hän vieläpä tuntuu olevan huumorintajuinen, empaattinen, ystävällinen, symppis, hymypoika ja kaikkea muuta.

Olen katsonut sekä Kill Arman että Arman ja viimeinen ristiretki -sarjat. Enemmän pidin viimeinen ristiretki sarjasta, vaikkei Kill Armankaan huono ollut. Pidin tosi paljon tuosta ensin mainitusta, johon Arman oli saanut mahdutettua kaikki tunneskaalat mitä vähänkin. Monesti tuli mieleen, että olisi mukava tietää miten ovat saaneet järjestettyä nämä kaikki soluttautumiset. Ja sitten tuli tämä kirja, jossa on myös muuten kuvattu Armanin historiaa. Eli tämä täydensi hienosti omaa kuvaa Armanista. Ja ehkä sai kunnioittamaan tyyppiä vielä enemmän. Respect.

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua

Ehkä mielenkiintoisin kirja, joka punakapinan ajoista on kirjoitettu. Pidin myös Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä romaanista, joka asettui mukavasti tähän aikakauteen ja vahvasti mielenkiintoinen on myös Punavankileirit 1918 joka avaa punakapinaa. Mutta tämä. Tämä se vasta oli jotain. Tässä pääsi ihan eri tavalla aikakauteen sisälle ja sai vahvan kuvan millaista se elämä punakapinan aikoihin ja sen jälkeen oli. Kirja on myös siitä harvinainen, että näkökulma on punaisten puolella. Eli "roskaväen" kuten voittajat eli valkoiset punaisia kutsuivat.

Kirjassa kuvataan Kalle Sjögrenin, Nestor Gyldenin, August Mörnin, Erkki Raiteen (Raide), Kustaa Salmisen ja Martti Vesan elämää. Heitä yhdistää kaksi asiaa. Heidät on valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomittu kuolemaan ja heidät on teloitettu samana päivänä 6.9.1918 Kustaanmiekan valleilla, joka sijaitsee Suomenlinnassa. Kaikki olivat kotoisin eri paikkakunnilta, joten kirjassa päästään tutustumaan sekä maaseudun että kaupunkien elämää ja meininkiä. Jokaisen kohdalla kerrotaan sen verran myös ihan lapsuudesta ja ajasta ennen punakapinaa, joka on arkistoihin ja tutkimuksiin kirjattu.

Toivon, että tämä sarja jatkuu. Janoan samanlaista kertomusta heistä, jotka teloitettiin samoilla valleilla 26.9.1918. Sieltä kun löytyy nimi Pelander, Kaarlo Heikki, 59, kirvesmies, Turku. Hän on isoäitini isoisä. Mies kenen nimeä isoäitini ei tiennyt, koska miehestä ei koskaan puhuttu, sanottiin vaan että oli ollut punainen. Aloin tekemään sukututkimusta ja sitä kautta paljastui sekä nimi että se ettei mies ollut kovin mukava ihminen. Ainakaan siis mitä isoäitini pikkuserkku on pystynyt kertomaan eikä nämä valtiorikosylioikeuden kuulustelupöytäkirjatkaan kovin hyvää kuvaa antaneet. Tosin, en ihan sokeana lähtisi luottamaan kaikkeen mitä pöytäkirjoista löytyy (joka myös tässä kirjassa tulee hyvin ilmi), mutta silti jotenkin on sellainen olo ettei ne pöytäkirjat ihan hirveästi valehtele tästä meidän Kaarlosta kun ottaa huomioon muut asiat. Olisi aivan mahtavaa jos Olli Korjus ottaisi haltuunsa tämän ryhmän.

Kirja antaa äänen punaisille. Heille ketkä hävisivät ja joista on tehty suuria pahiksia. Kaikkia keitä kiinnostaa 1918 tapahtumat. Lukekaa ihmeessä tämä kirja. Tämä oli hieno.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Vihdoin kotiutin tämän kirjan, joka on ilmestymisestään asti ollut listoillani. Nyt kun osui sopivasti kirjakaupassa silmään, niin pitihän se sujauttaa kassan kautta kotiin. Minua kun kiinnostaa tällaiset omaelämänkerralliset, perustuu tositarinaan tyyppiset teokset vaikkei ne ihan täysin vastaisikaan itse tarinaa.

Miten onnekas itse onkaan, että on saanut lapsena olla lapsi eikä ole tarvinnut huolehtia pienestä alkaen sekä itsestään että vanhemmistaan. Kaikilla ei tällaista luksusta ole vaikka sen luulisi olevan ihan perussettiä. Pidin kovasti tästä kirjasta vaikka se kaikessa raadollisuudessaan saikin minut surulliseksi. Se on surullista miten joillekin ihmisille osuu ne psyykkiset sairaudet jotka on vaikeasti parannettavissa jos ovat ollenkaan. Ja miten sairaus vaikuttaa koko perheeseen, josta jää jäljet.

Pidin kovasti Vaaran tavasta kertoa tarinaa ja miten hän kuvaili tapahtumia, ihmisiä, maisemaa, tunteita, hätää, rakkautta. Oli myös mukavaa kun "huomenkellotyttö" nimen merkitys selvisi kirjaa lukiessa. Itselläni kun ei ollut mitään käsitystä mikä on huomenkello. Joka päivä oppii jotain uutta ja sinä päivänä se oli huomenkello.

Näin wannabe-graafikkona kannen design miellytti myös suuresti silmää.

Hyvä paketti ja oli äärimmäisen hyvä ostos.

Laila Hietamies: Kallis kotimaa

Ehdottomasti sarjan paras osa. Samassa paketissa iloa, onnea, surua, hämmennystä, mutta ennen kaikkea toivoa ja uskoa, että sodan jälkeen kaikki asiat sutjaantuu. Kaikki asiat saivat päätöksensä, vaikkakin jotkut saivatkin surullisen sellaisen.Tarinat kietoutuivat yhteen hienosti ja näppärästi, ja taisin suorastaan ahmia tämän kirjan, jotta saan mahdollisimman nopeasti tietää miten kaikkien henkilöiden käy.

Tukeva on eräs lempihahmoistani ja tekipä oikein pahaa kun sodan tiimellyksessä joutui luopumaan hirvittävällä tavalla rakkaasta Sulottarestaan. Tiedän, kuulostaa typerältä, mutta siinä kohtaa tuli oikeasti tippa linssiin. Siitäkin syystä, että siitä asti kun Sulotar tuli Tukevan elämään, heidän lämpimästä "suhteestaan" on saatu loihdittua syvä ja kaunis kuva, joten heidän viimeisistä hetkistään Laila on osannut rakentaa äärimmäisen koskettavan osion.

Muidenkin tarinat toki koskettivat ja sodan kuvaukset olivat todenmukaisia, vaikken tietysti olekaan itse kokenut sotaa. Silti ne osiot myös taistelun tiimellyksestä olivat uskottavia enkä epäillyt hetkeäkään etteikö sellaista olisi voinut oikeasti tapahtua.

Tämä oli perushyvä sarja, jota on helppo ja mukava lukea. Pitääkin ottaa jossain vaiheessa haltuun tuo Imatra-sarja, jonka olen toki lukenut kokonaisuudessaan, mutta tekee hyvää virkistää muistia.