Polar Loop - ollakko KITT vai Michael Knight

Oih, olen gadget friikki. Kyllä vain. Iso sellainen. Tämä on ehkä hienoin rannekoru nörttitytölle mitä maailmalla on tarjottavana. Tällaista olen kaivannutkin, koska kiinnostaa tietää miten oma arki datamielessä liikkuu. Sports trackeria olen innolla käyttänyt lenkeillä, mutta muuhun liikkumiseen en ole vaivautunut laittamaan sitä päälle. Tämä hieno rannekoru sen sijaan laskee koko ajan mitä teen ja miten liikun. Eikä sitä tarvitse erikseen laittaa päälle, puhumattakaan että liikkuu helpommin mukana kuin kännykkä. Tätä voi pitää ranteessa myös uimisen aikana, joka täytyy tyypata ensi tilassa. Läppärille datat saa hienosti USB piuhan kautta, josta sitten voi käydä katsomassa miten kauan hanuri on ollut penkissä ja miten kauan on tullut liikuttua. Hee. Kivaa. Uudet lelut on kivoja. Varsinkin tällaiset mitkä kerää dataa omasta liikkumisesta. Ellei dataa ole, niin sehän tarkoittaa ettei ole edes tehnyt mitään. Vai olenko ainoa joka näin ajattelee. Ehkä en. Mutta kuitenkin.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Kuva: luekirja.fi

Kertoo Anna-Leenan koottuja kolumneja.

Ha, haha. Todellakin on Anna-Leenalla sana hallussa ja nauroin ääneen näitä juttuja. Niinpä, junassa taas tirskahtelin ääneen. Aivan mahtavia havaintoja ihan tavallisista asioista joista kertoo omat mielipiteensä suorasukaisesti ja kiertelemättä. En osaa näistä nyt tämän enempää sanoa. Jos tykkää muuten Anna-Leenan tyylistä, niin nämäkin yhteenkerätyt kolumnit toimii varmasti.

Pekka Hiltunen: Iso

Kertoo Annista, joka on mahdottoman lihava, niin iso ettei meinaa mahtua muun kansan joukkoon.

Pekka on hyvällä asialla ja oli mielenkiintoisella tavalla tuotu esille erinäisiäkin tutkimustuloksia lihavuudesta ja lihavuuden vaikutuksista esimerkiksi sairauksiin. En epäile yhtään etteivätkö pitäisi paikkaansa. Kirja vaan omasta mielestäni junnasi paikoillaan aika tavalla, joka oli surullista. Nimittäin olisin mieluusti lukenut tällaista fiktiivistä faktaa enemmänkin. Toki, onhan näitä näin tiukasti yhteen aiheeseen liittyviä kirjoja vaikeaa kirjoittaa toistamatta itseään. Mielenkiintoinen aihe, mutta valitettavasti tylsähkö kirja.

Ymmärrän hyvin lyhyiden kursivoitujen kappaleiden merkityksen, mutta itselläni on suuria vaikeuksia lukea edes kahta sivua putkeen kursivoitua tekstiä. Mukavan sujuvaa tekstiä Pekka kirjoittaa, mutta jotain puuttui.

Jorma Ollila, Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia

Kuva: hs.fi

Kertoo Jorma Ollilan matkasta Nokian pääjohtajaksi ja pääjohtajana.

Ellei itsellä olisi vahvaa Nokia taustaa, en todennäköisesti olisi jaksanut tätäkään vertaa keskittyä kirjaan. Oli omaan makuun liikaa välillä lukuja ja kaikenmaailman tuloksia. Tokihan ne kuuluu olennaisesti tarinaan, varsinkin kun Ollilahan on rahoitusjohtajasta ponnahtanut pääjohtajaksi, mutta itselleni luvut menevät huis hais ohi silmälasien niin että soi. Nokian tausta vaikutti sillä tavalla että varsinkin kaikki Saloon liittyvät osiot luin todella tarkkaan ja hymyilin kun muistelin omaa Nokialaista tarinaani.

Kukaanhan ei kiellä, että Nokian taru on aivan uskomaton ja siinä on Ollillalla ollut iso rooli. Koko Suomen kansa on saanut nauttia Nokian menestyksestä, mutta tarinan muotoon tuota on vaikea kirjoittaa niin että sen kyydissä on mukavaa alusta loppuun. Itse olen ja tulen aina olemaan ylpeä koko Nokiasta. Se oli elämäni työpaikka ja oli vaikea tehdä päätös lähdöstä.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso: Et kuitenkaan usko...

Kertoo Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä, joka siihen maailman aikaan tunnettiin Neuvostoliittona.

Itsellä ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia vaikkakin hämärästi muistan lukeneeni joskus Villestä joka on tehnyt hienon uran Venäjällä. Ihastuin jo kirjan ulkoasuun kun sen kaivoin paketista ulos. Kirja tuntuu ja näyttää hyvältä ennenkuin ensimmäistäkään sivua on luettu. Se jos mikä on hienoa. Tässä kirjassa on kaikki onnistunut. Juha Metson valokuvat ovat upeita ja niihin uppoutuu eikä ne silti sekoita tekstiä. Valokuville annetaan niiden ansaitsema tila. Taitto on mahtava. Teksti on mahtava. Tarina on aivan upea. Diggailin tätä kirjaa niin täysillä, että se pitää varmasti lukea uudelleen jossain vaiheessa. Tarina tuntuu ihan uskomattomalta ja mikä parasta, tuntuu että Villellä on hienosti jalat maassa eikä pröystäile tarinallaan. Kertoo vaan miten asiat oli ja miten ne on. Kutsuu itseään Suomalaiseksi juntiksi ja kuvailee mahtavasti Venäläisiä ja Venäjää. Kauko toimii hienosti Villen äänenä ja pidän kovasti tästä haastattelu lähetystymistavasta.

Sanoinko jo että diggailin tätä kirjaa tosi lujaa. Taisin sanoa, mutta tämä kirja ansaitsee sen tulevan sanotuksi toisenkin kerran. Ellei kolmannenkin.

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: cdon.fi

Myönnän. Olen heikkona Laila Hirvisaareen. En ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota, mutta kirjahyllystäni löytyy eniten juurikin Lailan kirjoja. En suostu juuri tästä syystä sanomaan tästäkään kirjasta hirveän negatiivisia asioita. Sen verran voin silti sanoa, ettei tämä ihan parhaimmasta päästä Lailan kirjoja ollut, mutta se siitä negatiivisesta.

Olen todella kiinnostunut jostain syystä Venäjästä ja varsinkin sen loisteliaasta hovin historiasta. Tämäkin kirja avasi hienosti miten keisarinna on elänyt ja miten iso kontrasti hovin elämän ja tavallisen kansan välissä on. Vaikka eiköhän se ole samanlaista vielä nykyäänkin kun puhutaan kuninkaallisista (tai muusta maiden eliitistä) ja muuta kansaa. Nautin muisteloista ja yritin kovasti pitää mielessä ettei kaikki ole totta. Silti pidin Minä, Katariinasta enemmän. Mutta ei tämäkään huono ollut. Viihdyttävä ja hieno. Ja tämän jälkeen on viimeistään lähdettävä sinne Pietariin jossa en ole koskaan ollut, mutta jonne olen pitkään jo halunnut.

Aleksi Delikouras: Nörtti

Kuva: LueKirja.fi

Kertoo nimensä mukaisesti yläasteikäisestä nörttipojasta, jonka maailman täyttää pelaaminen.

Tämä kirja yllätti aika tavalla, positiivisesti. Tiesin toki että tällainen nörttihuumori uppoaa, mutta en ollut odottanut että nauraisin muutamassa kohdassa jopa ääneen. Eihän tämä mikään kaunokirjallisuuden huipputeos ole, mutta ei taida olla tarkoituskaan. Viihdearvoltaan ja kerran luettuna tämä toimi kyllä tosi hyvin aivojen puhdistajana. Eipä tarvinnut miettiä juuri mitään kun tätä luki. Toki ihmiselle joka ei koe olevansa alkuunkaan nörtti, niin ei varmasti nauti kirjasta. Vaikken itse pelaakaan ihan tuollaisia pelejä mitä kirjassa enkä siis koe olevani gamer, niin aihealueena tuttu ja siten myös viihdearvo oli kirjassa todella hyvä.

Luin tämänkin kirjassa verkossa, mutta tämän LueKirja.fi palvelun kautta. Sain kirjakerholta vastustamattoman tarjouksen, jossa saa kuukauden verran ilmaiseksi lukea niin paljon kuin haluaa. Sitten kuukauden kuluttua pitää kirjoittaa palvelusta arvostelu. Ja tässähän minä olen hyvä. Arvostelemaan palveluita ja testaamaan niitä. Sitähän minä työksenikin teen. Testaan järjestelmiä/softia ja kirjoitan niistä arvosteluja joita vaan siellä maailmassa kutsutaan hieman eri sanoilla. Olen myös UI suunnittelija testauksen ohella, joten paljon on sanottavaa myös käytettävyyden saralla. Eksyin aiheesta. Tämä kirja oli siinä mielessä helpompi lukea ruudulta, koska oli lyhyempiä kappaleita ja enemmän päiväkirjamainen.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kuva: Readberry

Kertoo raksan projektipäällikkö Samista, joka lähtee kokeilemaan siipiään tv-maailmaan.

Kuin kotiin olisi tullut. Kirja jatkaa siitä mihin Raksa jäi. Tai ei ihan siihen mihin jäi, mutta samoilla hahmoilla muutama vuotta myöhemmin. Oli taattua Vimmaa tämäkin ja jäin todella miettimään miten paljon kirjassa on tositapahtumaa noiden remppasarjojen kanssa. Pakkohan jotain on olla, koska sen sanoo ihan järkikin ettei ne kaikki rempat jotka noissa ohjelmissa näytetään todellakaan maksa niin vähän eikä ne valmistu niin nopsaan. Toivon silti ettei missään noissa oikeasti telkkarissa näytettävistä ole ihan noin räikeätä menoa. Että olisi suuresti Vimman punakynää niissä. Ja varmaan onkin. Punakynä on hyvin kirjoitettua ja muistin taas miksi hauskoja kirjoja ei saa lukea yleisillä paikoilla, kuten junassa. Muita ihmisiä ihmetyttää ja ärsyttää ne tahattomat nauruntirskahdukset, joita ei muista tai tajua tukahduttaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja jonka luin eKirjana. Readberrystä. Kyllä vain, tämä oli se samainen kirja jota sai Helsingin kirjamessuilta tiskin alta ja kera Vimman signeerauksen. Vaikka palvelu itsessään toimii ihan hienosti, niin se hieman ärsyttää kun on täysin verkon varassa toimiva. Ja kuten kaikki tietää, niin esim VR:n verkko ei ole se kaikkein luotettavin kapistus ja pätkii niin kovasti että meinasi mennä isosti hermo lukiessa. Muutenkin tuossa lukemisessa on ihan eri meininki kun vertaa näyttöä ja paperia. Vaikka muuten olen henkeen ja vereen eIhminen, niin joku roti pitää sentään olla. Artikkelit ja lyhyemmät jutut menee hienosti ruudulta, mutta kokonainen kirja on itselle vielä vaikeaa.

John Irving: Oman elämänsä sankari

Kuva: Adlibris

Kertoo orpopojasta orpokodissa ja hänen oppi-isästään synnytyslääkäristä/orpokodin perustajasta.

Tämä kirja lähti matkaan ilman ennakko-odotuksia Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. En ollut kuullut kirjasta mitään mistään enkä osannut millään tapaa arvioida kirjaa etukäteen. Päätin ottaa riskin ja tällä kertaa se todellakin kannatti. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan. Heti alusta lähtien tajusin löytäneeni helmen. Kirja oli välillä surullinen, välillä hauska, välillä todella vulgaari, välillä epätodellinen, välillä romanttinen. Yllätti joka käänteessä ja huomasin ihmetteleväni että miten John Irving tietää noin hyvin synnytyksistä, abortista ja gynekologisista toimenpiteistä. Miten mies voi kuvailla naisen tunteita noin hyvin elämän draamojen keskellä. Eikä riittänyt että osasi kuvailla niitä kaikkia toimenpiteitä hyvin, vaan että niistä jäi sellainen kuva, että olisi oikeasti tehnyt työkseen samaa kuin orpokodin perustaja, synnytyslääkäri Wilbur Larch. Eikä se siihen rajoittunut että pidin noista lääketieteellisistä kuvailuista. Pidin yli kaiken siitä lämmöstä ja ideasta miten orpokoteja pitäisi kaikkien johtaa. Rutiinit, iltasadut ja hyvän yön toivotukset. Jäi hyvä mieli ja toivoisin, että kaikkialla olisi samanlaista. Kaikilla maailman lapsilla yhtä hyvät oltavat kuin St Cloud'sin orpokodissa.

Tästä jäi todella hyvä mieli ja ostan varmasti jatkossakin näitä jokereita. Ihana kirja. Ei voi muuta sanoa.

Turun kirjamessut vs Helsingin kirjamessut

Minulla on aina ollut jännä suhde kirjamessuihin. Joka vuosi kun ensimmäiset mainokset kirjamessuista saavuttaa silmälasini, innostun suuresti ja olen kuin pikkutyttö, joka halajaa esitteessä bongattua prinsessamekkoa barbielle. Selitän suu vaahdossa kotona miten sinne on päästävä ja miten ihania tapahtumia nuo tuollaiset ovatkaan. Sitten vihdoin koittaa se päivä kun messut alkaa. Innoissani hyökkään messukeskuksen porteista sisään. Ja mitä tapahtuu. Heti alkaa se aivan jäätävä valitus, josta ei tule loppua. Valituksen aiheet ovat kestokamaa; aivan liikaa ihmisiä, jengi on aivan sekaisin, ahdistaa, miks hitossa mä tänne taas tulin, kirjoja ei saa hyvällä halvennuksella, mitään mielenkiintoista tapahtumaakaan täällä ei ole, wtf, en jaksa, tahdon pois. Viihdyn messuilla siis yhtä hyvin kuin Stockan Hulluilla Päivillä jonne en mene vaikka maksettaisiin. Niin. Ja silti joka vuosi aika kultaa muistot ja tungen väkisin messuhumuun mukaan. Valittamaan.

Tänä vuonna korotin Turun kirjamessujen osalta vielä panoksia ja pidin hyvänä ideana ottaa mukaan sekä tyttäreni, äitini että isoäitini. Joopa joo. Kuten arvata saattaa, tuo keikka oli susi jo syntyessään. Ei jäänyt hyvä mieli kenellekkään. Vannoin pyhästi etten todellakaan mene enää kirjamessuille. Ikinä. En varmasti mene. En en en.

Helsingin kirjamessut läheni lähestymistään. Huomasin surffailevani niiden nettisivuilla. Ihan vain katsomassa. Tök. Click. Oho, tilasin messuesitteen. Ihan vain huvikseni. Vielä tässäkin vaiheessa selittelin sekä itselleni että miehelle etten todellakaan ole menossa. Messut alkoivat enkä ollut menossa. Tuli perjantai. En ole menossa. Lauantai. Vitsi kun harmittaa kun en mennyt. Koitti sunnuntai ja miten sattuikaan, mutta istuin junassa kohti Pasilan asemaa. Junassa luin John Irvingin Oman elämänsä sankaria ja yritin virittäytyä valitustunnelmaan. Tiedä sitten mistä johtui, mutta yllätin itsenikin ja oikeasti viihdyin jo heti kun ovesta tulin sisään. Totesin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että näin liukuportaissa heti ensi kättelyssä Laila Hirvisaaren. Hymyilin todella typeränä, mutta onneksi Laila on varmasti tottunut itsekseen hymyileviin typeryksiin. Surffailin ekstaasissa ympäri halleja ja päätin mennä hakemaan Readberryn ständiltä hopeatoffeeta ja Tuomas Vimman romaanin. Tiskin alta tietysti, koska niin olivat Twitterissä ilmoittaneet. Menin siltikin vaikka näin että itse Vimma seisoi ständillä myös. En osaa puhua fanituksen kohteilleni eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. En osannut sanoa Vimmalle mitään. Kiitin signeerauksesta ja kipitin äkkiä pois. Toki laitoin 20 metriä käveltyäni twiitin, jossa kiitin sekä Readberryä että Vimmaa karkeista, kirjasta ja nimmarista. Että näin. Siitä kiiruhdin katselemaan suuren suurta fanituksen kohdettani, jonka olen nostanut jumalolennon kategoriaan. Kauko Röyhkä. Kuuntelin miestä täysin haltioissani ja uskaltauduin signeeraustilaisuuteen. Kerroin nimeni ja inisin miten olen suuri fani. Ja kipitin äkkiä pois. Hymyillen typerästi, koska olin juuri saanut Kaukolta nimmarin. Miten teiniä, mutta eikös meissä jokaisessa asu pieni teini. Minun ei pitänyt ostaa kuin yksi kirja messuilta, mutta tulin viiden kirjan kanssa kotiin. Mutta mikäs siinä. Mielestäni Helsingin kirjamessut ansaitsivat sen.

Oli hienoa saada erittäin positiivinen kirjamessukokemus. Olen onnellinen. Tyytyväinen. Hymyilen.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Kuva: Prisman verkkokauppa

Kertoo orvosta suomenkielisestä paimentytöstä 1800-luvun loppupuolella.

Jostain kumman syystä tämä kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia ihastuneita huokauksia, mitä yleensä tämän tyyliset historialliset kirjat saa aikaan. En tiedä mikä mätti, koska kaikki pelimerkit olivat ihan oikeilla paikoillaan. Olen yrittänyt analysoida miksi "jouduin" lukemaan kirjan pienissä osissa, koska silmälasini eivät jaksaneet. Sivut eivät kannattaneet rillien sankoja. Todella outo tunne. Ehkä tuosta puutumisesta kertoo myös se, etten tajunnut kuin vasta kirjan loppumetreillä Idan olevan piikomassa Topeliuksen huushollissa. Myönnettäköön, että se seikka kyllä piristi hieman vaikkakin harmitti myös. Ihan siksi, koska olisin saanut fiktiivisesti tirkistellä Topeliusta. On noissa nimittäin varmasti jonkin verran historian kirjoista repäistyä faktaa vaikkakin varmasti tarinan kannalta on otettu vapauksia. Tiedä sitten miten paljon. Pitäisi lukea Topeliuksesta kirjoitettuja teoksia tietääkseen miten paljon näin on tehty, mutta häpeäkseni on myönnettävä etten ole moisia lukenut.

Tämä on inhoittava tunne kun en saa kiinni miksi puutuminen tapahtui. Se tapahtui jo alkumetreillä enkä päässyt siitä yli. Enkä varsinkaan ympäri. Luin kuitenkin sinnikkäästi loppuun, joten ei tämä läpeensä paha tapaus voinut olla. Eikä ollutkaan. Jostain syystä vaan ei iskenyt tähän tätiin.