Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva: adlibris

Mikä kansi. Oli pakko lainata kuva Adlibriksen sivuilta, jotta kannesta saa edes vähän sitä samaa fiilistä miltä se sormissa tuntuu ja silmälaseissa livenä näkyy. Kiiltävää liukasta hopeaa ja mattaa karheaa mustaa. Oijoi. Uijui. Hivelin pelkästään kantta jotain viisi minuuttia ennenkuin nuuskaisin uudenkarhean kirjan tuoksua. (kyllä, niin pitää tehdä aina...myös vanhoille kirjoille, joista tosin se tuoksu on hieman erilainen, mutta ihana yhtä kaikki).

En yleensä pidä tällaisista hyvin paasaavan kuvan itsestään antavista kirjoista. Ymmärrän toki, että he jotka työssään näkevät ihmisten suurta hätää ympäri maailman, katsovat asioita eri kantilta. Ja on hyvä, että meitä taviksia hieman herätellään. En olisi siis todennäköisesti kirjaan edes tarttunut ellei työkaverini olisi kirjaa kehunut. Kirja lähti omaan makuun hieman nihkeästi liikkeelle ja tuntuu, että se punainen lanka katosi pienesti matkan varrella vaikkakin koko ajan roikotettiin mukana noita Narrien laivan lainauksia. Alku oli vaan niin intensiivisesti pelkästään tuota ja tuumasinkin jo, että näinköhän jää kirja lepäämään hetkeksi. Ei jäänyt ja hyvä niin. Oli todella mielenkiintoisia asioita kuvattu toimittajan omien suhteiden kautta ja muutenkin oli mielenkiintoista kurkata sinne maailmaan, johon itsellä ei ole mitään asiaa. Tai jos on asiaa, niin ei ainakaan halua. Kyllä. Haluaisin toki auttaa ja pahaa tekee, mutta omissa prioriteeteissa olisi Suomen omat avuntarvitsijat. Oma tontti kuntoon ensin ja sitten muiden tontit.

Kerronta oli todella sujuvaa ja hyvää vaikkei se mikään ihme olekaan. Toimittajilla yleensä nuo asiat tuppaa olemaan kunnossa. Silti jäi vähän mietityttämään, että mikä tämän kirjan pointti oli. Kertoa, että meidän maailmamme on mennyt pieleen. Vai herättää ihmisiä huomaamaan miten valtavan pieleen maailma on mennyt. Vai toimia pieleen menneen maailman Mondo lehtenä, jossa annetaan vinkkejä sopivista matkakohteista ja miten niihin pääsee.

Tomi Takamaa: 875 grammaa

Hairahdin jälleen niin sanottuun heräteostokseen, mutta kuten tapoihini kuuluu, kirjojen kohdalla nämä heräteostokset eivät aiheuta minussa mitään tunnontuskia. Tästä tuli minulle junakirja eli kirja, jota luen kotimatkalla. Siinä missä Narrien laiva (josta lähiaikoina tulee oma arvostelunsa) odotti kotona, niin 875 grammaa pääsi töihin mukaan. Niin. Itse arvostelu. Se olisi varmaan poikaa eikä lätistä missä tätä luin.

Onpas outoa sanoa, mutta tämä oli kaikessa rankkuudessaan viihdyttävä kirja. Nauroin Takamaan juttuja kun kertoi rankasta ajasta huumorilla. Löysin monia yhtymäkohtia ja asenteen samankaltaisuutta kun itse pukkasin keskoslapsen pihalle. Viihdyttävyydestään huolimatta, kirjassa onnistuttiin myös kertomaan asioita siten, että silmät meinasivat kostua. Muustakin kuin naurusta.

En ollut kuullut tästä facebook ryhmästä eikä ollut edes osunut juttuja tästä silmälaseihin. Suht outoa kun ottaa huomioon miten innokkaasti seuraan uutisia ja kulloisiakin ilmiöitä. Jollakin tavalla vaan on mennyt ohi. Takamaa on hyvällä asialla eikä rajoita asiaansa pelkästään keskosiin, vaan kaikkiin sairaisiin lapsiin. Ja onhan tuo ihan mieletöntä että facebookissa sai 100 000 tykkäystä ainoastaan parissa viikossa ja hype eikun kasvoi. Itse en ole facebookissa (hiljainen yhden naisen protesti) enkä mene, mutta tuntuu hienolta, että Suomessa pystytään tekemään somen avulla paljon hyvää. Vaikka ymmärrän miten jotkut ovat skeptisiä kaikenlaisten lahjoitusten pyytäjien kanssa. Jotenkin on sellainen olo, että kirjoitti tämän kirjankin selittääkseen tarkemmin asioita miksi tähän ryhtyi ja miksi ryhmän olemus muuttui Pirpanan kuulumistenvaihdosta hyväntekeväisyysryhmäksi. Mutta hyvä kun kirjoitti ja toivottavasti mahdollisimman monet hänen motiivejaan epäilevät lukevat kirjan. En sitten tiedä miten paljon olisin tästä kirjasta innostunut ilman tuota omaa ipanaa ja samankaltaisia kokemuksia vaikkakin huomattavasti "lievempänä". 

Satu Rämö, Katja Lahti: Vuoden mutsi 2

Kyllä. Tämä toinen on ihan yhtä viihdyttävä kuin ykkönenkin. Tai ehkä se vaan nyt naurattaa kun itsellä on kotona juurikin sellainen uuvelo kuin mistä kirjasta puhutaan. Hyvä silti, että naurattaa. Eikä esimerkiksi itkettäisi. Sepäs vasta olisi kamalaa. Tunnistan ja tunnustan ihan suoraan olevani juurikin keskinkertainen mutsi. En siis superäiti. Omalle lapselleni toki paras äiti, hyvässä ja pahassa. Se on hämmentävää lukea kirjaa ja todeta, että vaikka tuon oman piltin kanssa tuntuu välillä olevan ihan helisemässä ja tuntuu ettei kenenkään muun lapsi osaa halutessaan nussia vanhempiensa hermoja yhtä tehokkaasti, niin se ei olekaan koko totuus. Jokainen vanhempi saa osakseen saman kohtalon. Useimmat eivät vaan puhu niistä julkisesti tai edes kavereilleen. Lukevat silti todennäköisesti tämän kirjan. Salaa. Hihittelevät lukiessaan. Salaa. Tämä on mitä mahtavinta vertaistukea. Aivan kuten oli ykkösosakin. Vaikka oman ipanan vauvaikä oli silloin jo ohi, niin sain hyvät naurut. Siitäkin.

Tein jälleen saman "virheen" mitä monesti ennenkin. Miten monta kertaa se pitää itselleen todeta, että älä lue sellaisia kirjoja missään yleisellä paikalla, jonka tiedät aiheuttavan tahattomia ja yllättäviä naurunpyrskähdyksiä. Ja miten taas huomasin lukevani tätä junassa. Onneksi lähistöllä oli äänekkäitä suomenruotsalaisia solttupoikia, joten hörötykset eivät kantautuneet kovin pitkälle. Enkä laittanut ollenkaan pahakseni, vaikka juna oli vähän vajaat tunnin myöhässä. Sain luettua koko kirjan yhden kotimatkan aikana. Jään odottamaan kolmatta osaa, joka toivottavasti tulee. Viimeistään silloin kun muksu on teini. Silloin vasta sitä vertaistukea todennäköisesti tarvitaan enemmän kuin koskaan.

sinimustaa

Välillä pitää myös tehdä muutakin kuin vaan hautautua sohvan nurkalle lukemaan. Samassa nurkassa voi myös kutoa. Vihdoin nimittäin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja värkkäsin eräät lapaset valmiiksi, jotka on ollut tuossa työn alla hieman pidempään. Joululahja teinipojalle. Eikä väliä vaikka joulu meni jo. Ei päästy joulun aikaan sinne käymään, joten ei näillä niin kiirekään ole ollut. Kiva oli kutoa. Vaikka nuo WIP kirjat ja aloittamatta olevat katsoivat minua paheksuvasti. Kerroin heille, että rakastan rakastan ja ihan pian otan heidät taas syleilyyni.

Jo Nesbo: Poliisi

Kuva: adlibris

Kertoo jälleen Harry Holesta ja siitä miten Aave jatkuu.

Lupasin itselleni luettuani Aaveen, että kotiutan tämän kirjan alelaarista ja kas miten kävikin hienosti, kun se löytyi Ärrältä ja vieläpä näin nopeasti. Kaikki oli hyvässä muistissa ja jännitti miten tarina jatkuu. Ja voi pojat miten se jatkuikaan. Ihan mieletön tarinan iskijä tämä Jo Nesbo. Menee sellaisia raiteita, etten osaa yhtään aavistaa suurinta osaa käänteistä. Yks tykkää. Ja harva kirja pitää minua otteessaan sellaisella intensiteetillä, että huudahdan ääneen puolivälissä kirjaa "eeeeeeei". Oli niin yllättävä käänne, että oikein harmitti. Olisin halunnut uskoa että siitäkin kohdasta löytyisi sitten myöhemmin joku "ähäkutti", mutta ei löytynyt.

Jotain sekavaakin tässä oli kun alun tarina muuttui koskemaan aika pitkälle toista tarinaa enkä oikein nyt tiedä miten ne kaikki loppujen lopuksi liittyy toisiinsa ja mitkä on vaan kirjailijan takaporttia jatkokirjalle. Mutta pakkohan se on nyt ostaa jahka se joskus ilmestyy. Tai jahka Jo Nesbo sen edes kirjoittaa. Huomasin silti, että snadisti alkoi ärsyttämään jotkut piirteet Harrystä itsestään. Entinen alkoholisti (kerran holisti aina holisti vai miten se meni?), jolla on suuri sitoutumisen pelko ja olisi valmis siinä pelossaan jopa raiskaaman jonkun. Hieman liian paksua omaan makuun vaikka varmasti tuollaisiakin ihmisiä on. Ei silti jotenkin istu siihen kuvaan joka muuten niin ylitsevuotavan särmästä jätkästä kirjassa annetaan. No, joka tapauksessa. Jo Nesbo on jees. Harry Hole on jees. Nämä kirjat on jees.

Ameneh Bahrami: Silmä silmästä

Kertoo Iranilaisesta naisesta, jonka elämän tuhosi kasvoille heitetty happo.

Kyllä täytyy sanoa, että kirjaa lukiessa nousi esiin todella ristiriitaisia tunteita. Hyvin harva tuollaisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut ihminen on niin vahva, että jaksaa nousta edes tuon verran. Niin vahva, että jaksaa opetella olemaan oma itsensä niin paljon kuin se vaan on mahdollista. Toki, kirja on mielestäni "kirjoitettu" liian aikaisin jos näin voi sanoa. On täysin ymmärrettävää, että on katkera, vihainen, kostonhaluinen, itsekäs ja mitä kaikkea. Tuo on täysin normaalia, mutta itse olisin ehkä nauhoittanut tarinani, mutta kuulostellut sitä pidempään ennen julkaisua. Tai mistä minä tiedän mitä olisin tehnyt. Olisin todennäköisesti katkera, vihainen, kostonhaluinen ja itsekäs hamaan tappiin. Ja yrittäisin saada julkaistua niin monta kirjaa kuin vaan mahdollista joissa kaikissa toistettaisiin samaa virttä.

Kertoo mukavasti elämästään ihan lapsuudesta asti jolloin pääsee kärryille millaista elämä on Iranissa. On mielestäni hienoa, että nuoret yrittävät modernisoitua kuitenkaan liiaksi unohtamatta omaa kulttuuriaan. Hyvään suuntaan ollaan kuitenkin menossa (hitaasti), kun jätetään ne radikaaleimmat vanhat tavat taakse. On myös hienoa, miten Ameneh on yksi näistä moderneista nuorista naisista. Vaikkakin sehän on yksi syy miksi sai happoa kasvoilleen. Ei suostunut naimisiin.

Sydämeni myös särkyi Amenehin vuoksi kun luki millaisia kommentteja sai heti hyökkäyksen jälkeen aina kirjan loppuun asti. Varsinkin joiltain läheisiltään. Eivät tukeneet, vaan toivoivat, että Ameneh menisi naimisiin miehen kanssa. Mitä. WTF. Siinä olisikin rangaistusta MIEHELLE kerrakseen kun JOUTUISI naimisiin naisen kanssa kenen kasvoille heitti happoa. En ymmärrä. En vaan ymmärrä. Aika harva vissiin ymmärtää meistä, ketkä olemme eläneet ihan eri maailmassa tasa-arvon vallitessa. Olihan se pakko myös netistä kaivaa laittoiko Ameneh tuomion käytäntöön vai ei.

kauan odotettu taLVI

Vihdoin. Kauan odotettu talvi tekee tuloaan. Sen olisi pitänyt tulla jo kuukausi sitten viimeistään, mutta toki parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää lunta, vaadin minä. Pientä ihanaa virvoittavaa pakkasilmaa föliin, niin johan on hienoa. Tahdon tekemään lumiukkoja, lumilinnoja tai ainakin muuria linnaan ellei muuhun riitä rahkeet, hillittömiä lumikasoja ja hiomaan lumisota taitojani lähinnä tytärtäni vastaan, koska muille en pärjää. Tahdon myös hiihtämään. Mahtaneeko lenkkeily olla auttanut, että jaksaisi myös hiihtää pidempää lenkkiä kuin sitä kilometrin pätkää mitä niin monena vuotena aiemmin.

Tahdon lunta. LUNTA. Paljon. Nyt. Heti.

Naurettavan kokoinen lumipallo...jos edes on pallo

Näin vähän lunta ettei edes renkaaseen tartu

Naurettavan vähän lunta

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (1. Rakkaus)

Kertoo kahdesta nuoresta pojasta 80-luvun Ruotsissa, jotka haluavat rakastaa jotakuta, joka rakastaa heitä ja miten HIV saavutti Ruotsin.

En tiedä mitä ajatella. En tiedä miten arvostelisin kirjaa. Mitä kirjoittaisin siitä ylös, että muistaisin myöhemmin mitä pidin kirjasta. Nimi on pitkä enkä tiennyt mihin nimi edes liittyy. Tiesin toki kirjan esittelyn luettuani (joka sai minut tilaamaan kirjan), että aihepiiri on homot, mutta en silti osannut yhdistää. Nimi aukeni yllättävänkin nopeasti. Juurikin samoilla sanoilla: älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. En tiedä pidänkö siitä, että kirjasarjan ensimmäiset sivut kertovat mitä kirjasarjan viimeisen osan viimeiset sivut pitävät sisällään. Lataa aikamoiset odotukset siihen mitä tapahtuu tuossa välissä. En myöskään tiedä pidänkö tuosta menneisyys-nykypäivä-menneisyys-nykypäivä kerronnasta, varsinkaan kun sitä tapahtuu koko ajan ja usein. Hieman sekavahkoa, mutta silti jotenkin hyvää. Niin. En tiedä. Saman arpomisen koin kun koitin päättää kuinka monta tähteä annan kirjalle Goodreadsissä. Annoin kolme, vaikka hyvinkin olisin voinut antaa neljä. Eli pidin kyllä, jopa keskimääräistä enemmän, mutta ehkä tuo kaikki sekavuus laittoi sormen osumaan kolmosen kohdalle.

En tiennyt, että kirjasarjan perusteella on myös tehty TV-sarja. Pitänee varmaan kaivaa se jostain esiin ja katsoa. Mutta en vielä. Haluan odottaa, että olen lukenut koko kirjasarjan. Voipi olla, että kadun sitä kuten olen katunut niin monen muun katsomista kirjan lukemisen jälkeen. Näistä hyvänä esimerkkinä on Miehet jotka vihaavat naisia. Tai pohjanoteerauksena Linnunradan käsikirja liftareille.

Sympateeraan homoja ja lesboja paljon. Miksi jotkut (ja loppukädessä todella monet) vielä tänäkin päivänä kokevat homouden joko sairautena tai asiana, jonka vuoksi ihmistä pitäisi pilkata tai tehdä jopa väkivaltaa. Eihän se ole keltään toiselta pois, jos joku nyt sattuu rakastamaan samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Sitä pidetään jotenkin perverssinä ja mielikuva heidän petipuuhistaan tuntuu järkyttävältä. Mielestäni mielikuva kenen tahansa muun petipuuhista tuntuu ellei nyt järkyttävältä niin ainakin siltä etten todellakaan haluaisi sitä nähdä tai kuulla mitään detskuja. Eli mitä niin pelottavaa on homoissa verrattuna heteroihin. Jokainen rakastakoon mitä rakastaa ja uskokoon mihin uskoo, kunhan antavat myös minun rakastaa mitä rakastan ja uskoa mihin uskon.

Matt Thorne: Prince

Kuva: Adlibris

Kertoo ehkä maailman funkeimman muusikon musiikista.

Sanon sen ihan ensimmäisenä, että Prince on ihan parasta. En tule todennäköisesti koskaan kyllästymään Princen (vai miten hän nyt haluakaan itseään kutsuttavan...tällä hetkellä taitaa olla taas Prince) musiikkiin. Jaksan kuunnella The Hits/The B-Sides plattaa uudelleen ja uudelleen. Siinä on ihan kaikki mitä ihminen voi tarvita. Odotin innolla, että pääsen käsiksi tähän hienoon teokseen, jonka kansipaperitkin tuntuivat samettiselta. Oikeasti. Kyllä tuntuivat. Aloitin siis lukemisen täydellä innolla, kun vihdoin joku on kirjoittanut kokonaisen kirjan, joka käsittelee pelkästään Princen musiikkia ja hänen nerouttaan sillä saralla. Ja mitä sitten kävikään. Njäh. Se kävi.

Tuli hyvin selväksi jo ensimmäisten 40 sivun kohdalla, että luvassa on tappavan tylsää tekstiä, joka oli kaiken lisäksi sekavan oloisesti kirjoitettu. Tuntui ihan siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut asioita siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mieleen. Äkkiä nyt vaan ettei unohdu mitä piti kirjoittaa. Ymmärrän tuollaisen lähestymistavan kun aloitetaan kirjoittamaan. Mutta eikö se ensimmäinen naurupaperi nyt pitäisi jäsentää ennen kuin laitetaan painokoneet jauhamaan? Tarkalla tasolla kävi kappaleita läpi, joka sentään oli mukavaa, mutta kovin oli laimeaa. Ei yhtään Princen arvoista. Monsterin päättömän miehen tavoin sanon "en tykkää".

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta

Kertoo suomalaisen sairaanhoitajan ja intialaisen lentokapteenin rakkaudesta, kulttuurien yhteentörmäyksestä, Intiasta ja suomalaisista Punaisen Ristin työntekijöistä.

Oli outoa lukea tätä kirjaa. Pelkäsinkin jopa hieman. Juuri sen takia mitä olen täälläkin toistellut kuin mantraa...Laila on yksi lempikirjailijoistani ja olen rakastanut kaikkia hänen Karjalankannakselle, Laatokan Karjalaan ja Venäjälle suuntautuvia kirjojaan. Että miten tällainen Intiaan sijoittuva kirja sopisi minun pirtaan. Varsinkin kun oma suhtautumiseni intialaisiin on vähän niin ja näin johtuen pitkästä työhistoriastani heidän kanssaan, jonka ohessa olen tutustunut heihin myös työn ulkopuolella. Mutta niin. Kyllä täytyy sanoa, että kaikista Lailan kirjoista joita olen lukenut, tämä on ehdottomasti huonoin. Oikein mukavaa kieltä ja tarinan osaa kertoa mukaansatempaavasti, mutta mutta. Kirjan parasta antia olivat mielestäni sairaaloihin sijoittuvat. Loppu oli mielestäni ihan turhaan pidennetty ja odotinkin ihan villinä, milloin se kirja oikein loppuu, joka oli minulle todella outo tunne. Lailan kirjojen kohdalla siis.

Kirja oli sinällään mielenkiintoinen (ehkä juuri pitkän työhistoriani takia intialaisten kanssa) ja pystyin hyvin samaistumaan Kaarinin ajatuksiin, jossa en ymmärrä laisinkaan miksi intialaiset ajattelevat niinkuin ajattelevat. Olen käynyt Delhissä, joka oli mielestäni kiehtova paikka. Chennai ei niinkään. Intia eroaa ihan joka suhteessa Suomesta. Kirjassa on hienosti otettu kantaa juuri tähän miten erilaista siellä on ja miten eri tavalla ihmiset siellä ajattelee asioista kuin me suomalaiset. Itse törmäsin siellä naisena sellaisiin asioihin, että oikein nauratti ja kyllä välillä vituttikin. Ehkä näistä kokemuksista pitää kirjoittaa oma postauksensa...jos vaan saan joskus aikaiseksi.

Jo Nesbo: Aave

Kuva: adlibris

Kertoo Harry Holesta, joka palaa Osloon selvittämään narkkarin murhaa.

On pakko aloittaa hämmästelemällä miten ihmeessä olen antanut Jo Nesbon mennä ohi silmälasien. Olen toki kuullut, että on dekkareiden Big Daddy, mutta en ole aiemmin lotkauttanut korviani moiselle väitteelle. Olisi ehkä kannattanut, koska tämä oli aivan timanttinen. Kyllä kannatti alelaarista tämä kotiuttaa.

Täytti kaikki dekkarin merkit, mutta pääsi silti joka käänteessä yllättämään minut. Ja ihan lopussa vasta pääsikin vetämään sellaisen koukun palleaan, että huusin melkein ääneen "jeeee". Ihan parasta. Olen yleensä aika hyvä päättelemään mitä ja kuka ja milloin kun puhutaan dekkareista, mutta tämän kanssa selvisi aika pian, että on vaan parasta pistää ne aivot narikkaan ja lukea. Ainoastaan sillä selviää mitä tapahtuu ja kuka oikeasti Guston pisti hengiltä. Enkä malttanut todellakaan päästää kirjaa käsistäni. Kahdessa illassa se piti sitten ahmaista. Kannatti. Todellakin.

Mahtavaa. Olen yllättynyt. Varsin iloisesti vieläpä. Oikein mukavaa tavata tällainen kirjailija, kenestä tietää, että nappaa muitakin hänen kirjoittamiaan kirjoja matkaan jos ne sattuu omalle polulle. Nyt pitää ehkä napata myös se Jo Nesbon uusin, jotta tietää miten Harryn, Rakelin ja Olegin käy. Hieno olo ja nyt voin liittyä monien muiden joukkoon, ketkä ovat rakastuneet miehen kirjoihin.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva: readberry

Kertoo postinkantaja Jannesta, joka joulun aikaan saa potkut ja vaihtaa postipaten kuteet tontun releisiin.

Oho. Olen unohtanut blogata tästä kirjasta. Sitä se teettää, kun kirja ei fyysisesti löydy kirjahyllystäni, vaan on bitteinä virtuaalisessa kirjahyllyssä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Onpas hauskaa saada joululahjaksi jotain sellaista, jota ei tiennyt edes haluavansa. Vaikka ainahan kirjat kelpaa. Siitäkin huolimatta, että oli eKirja. Readberry siis ihanasti antoi nopeille lahjaksi Valkoisen joulun, vaikka oikeassa elämässä joulu olikin mustaakin mustempi. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan, joten toimi oikein hienosti viihdyttäjänä. Kieli oli sujuvaa ja paikoin jopa erittäinkin soljuvaa. Ainakin helppolukuista. Pidin todella paljon eri kertojista, vaikka yleensä en niin välitä jos kertojia on enemmän kuin kaksi. Oli tarpeeksi lyhyitä kappaleita ja pysyin kärryillä vallan mainiosti kenen kertojan tarinassa ollaan juuri sillä hetkellä sisällä.

Pitää varmaan tämän kirjan innoittaman lukea Suhosen esikoisromaani Hitlerin kylkiluu. Muistan joskus naurahtaneeni kun näin kirjan kannen kirjakaupassa, mutta jostain syystä kirja ei silloin päätynyt ostoskoriini, jota myös käsiksi kutsutaan. Ehkä oli silloin muita kirjoja kädet täynnä, ettei mahtunut mukaan. Pitänee kotiuttaa jahka se jossain vastaan tulee.

Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Kertoo kirjailijan isästä, joka päätyi asumaan Ruotsiin holokaustin jälkeen.

Tylsää. Sekavaa. Yritetty kirjoittaa pikkunäppärästi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Aloittaa tarinan kertomalla Södertäljen Södrasta. Kertoo liian pitkään, liian tylsästi, liian sekavasti. Nimiä, jotka ei jää mieleen koska heistä ei kerrota mitään mieleenpainuvaa. Sitten aloittaa kertomisen varsinaisesta matkasta, joka alkoi itse asiassa jo kertomuksella Lodzin getosta. Tämäkin kertomus oli sekavaa enkä aina välillä pysynyt kärryillä missä mennään. Tarina on kyllä kauhistuttava, kuten mielestäni kaikki holokaustista selvinneiden tarinat ovat. Yksi asia vaan jäi hieman jopa ärsyttämään, kun Göran todella monesti mainitsi Auschwitzin olevan paratiisi verrattuna Wöbbeliniin. Että mitä. Että on pokkaa tuollaista julkistaa. Mikään leireistä ei varmasti ollut paratiisi vaikka sitä verrattaisiin mihin. Varsinkaan tuo kyseinen tuhoamisleiri. Matkasta kertomisen jälkeen kertoi muutamien sivujen verran äitinsä matkasta, joka tuntui vähän siltä että oli pakko ujuttaa tämäkin kirjaan ettei äiti loukkaannu. Sitten yhtäkkiä jatkoi taas mihin oli jäänyt kirjan alusta ennenkuin lähti kertomaan matkasta. Se jos mikä oli sekavaa. Oli Bertiliä (että kuka, ai niin, se joku Göranin lapsuuskaveri), kerrottiin poliosta, lapsihalvauksesta, isän työstä, ruuista. Öööö. Että miksi. Mitä. Miten nämä nyt liittyy yhtään mihinkään. Varsinkaan, koska ei niille löytynyt mitään kiintopistettä myöhemmin.

No, oliko tässä kirjassa mitään hyvää. Kyllä. Vaikka tylsyyshalvaus meinasi iskeä, niin oli todella mukava lukea miten Ruotsissa on otettu puolanjuutalaisia vastaan ja miten heistä on "huolehdittu". Oli jopa järkytys huomata miten jopa Ruotsissa on oltu pienesti puolanjuutalaisia vastaan, jos näin voi sanoa. Olisi mielenkiintoista tietää ottiko Suomi vastaan puolanjuutalaisia, ja jos, niin miten paljon ja miten heitä on täällä kohdeltu.

Onneksi kirja on nyt luettu ja sen voi haudata kirjahyllyyn. Kyllä. Tämä on se kirja, joka oli pakko jättää jopa kahden muun kirjan ajaksi huilimaan. Otin itseäni niskasta kiinni Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen, ja kahlasin väkisin tämän läpi.