tiistai 31. joulukuuta 2013

olkoon uusi vuosi hieno

Vuosi on ollut ihana. Kamala. Tunteikas. On ollut suuria vastoinkäymisiä, jotka koskee vieläkin (miten asioilla onkaan tapana kasautua samaan syssyyn) ja ollut aivan mahtavia asioita (miten asioilla onkaan tapana järjestyä). Tänä vuonna on siis tapahtunut paljon. Perustin myös tämän blogin, koska aikaa oli ja halusin vihdoin kirjata ylös ihan tosissani mitä kirjoja luen ja lyhyesti kirjata myös ajatuksiani luetuista kirjoista. Osallistuin myös elämäni ensimmäiseen lukumaratoniin ja siitäkin syystä ajattelin, että tästä blogista voisi tulla myös ohessa tai pääasiassa lukupäiväkirjani. En aio ensi vuonnakaan kirjata luetuista kirjoista sen pidempiä arvosteluita, koska pääasiassa toimii vaan itselleni muistikirjana. Jos joku tänne eksyy ja saa noista lyhykäisistä "arvosteluista" jotain irti, niin aina parempi.

Kevät meni aika sumussa, joten kirjoja en paljon lukenut. Aloittelin keväällä myös 20 vuoden tauon jälkeen varovaisesti urheilun, koska kyllästyin huonoon kuntooni ja vielä huonompaan ruokavalioon. Kesä meni ihanasti pääasiassa lukien ja nauttien elämästä. Kesällä myös sain ruokavalion ja urheilun ideasta kiinni, joka oli itselle iloinen ja iso asia. Aloittelin varovasti ja sillä tiellä ollaan edelleen. En halua itseäni pelästyttää liian suurilla odotuksilla, vaan menen täysin omaan hitaaseen tahtiini. Syksyllä uusi työ aiheutti sen, että lukutahti hieman hidastui kuin myös blogin päivitys luettujen kirjojen osalta. Pelkäsin, että palaan uuden työn myötä myös vanhoihin huonoihin tapoihini mitä ruokavalioon ja urheiluun tulee, mutta onneksi en täysin palannut niihin. Joulukuussa notkahti oikein vaan kunnolla, mutta kyllä se tästä taas lähtee.

En harrasta isoja uuden vuoden lupauksia muutenkaan, mutta nyt tänä vuonna asetin itselleni tavoitteen lukea 62 kirjaa ja urheilun saralla otan tavoitteeksi olla hyvässä kunnossa. Laihduttaa minun ei tarvitse eikä ole tarvinnut, mutta kunnonkohotus on pakollinen.

Hei hei Vanha Vuosi, Tervetuloa Uusi Vuosi.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo


Oih miten herttaista. Romanttista historiallista hömppäpömppää. Juuri sitä itseään, josta miehet eivät voi ääneen tai julkisesti sanoa pitävänsä, koska sehän tarkottaisi että mestauttaa itsensä. Ja naisillekin pyöritellään silmiään miten omituista kun JUURI SINÄ luet tällaista. Silti, tämä kirja on valloittanut ympäri maailman ja sitä lukee sekä miehet että naiset. Toiset pitävät enemmän, toiset vähän vähemmän, mutta ketään tämä ei jätä kylmäksi. Ensimmäisen kerran olen tämän lukenut joskus teininä, mutta se löysi tiensä omaan kirjahyllyyn vasta viime viikolla. Yritin pitää näppini siitä erossa, jotta saisin luettua Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista loppuun, mutta ei onnistunut.

Minä sitten rakastan juuri tällaista hömppää. Pidän tästä samasta syystä kuin pidän Utrion ja Hirvisaaren historiallisista romaaneista. Niissä on sopivassa suhteessa kaikkea. Ja lähestulkoon aina voi olla varma, että asiat päättyy hyvin. Ainakin niille, ketkä sen ansaitsee. Eli voi hyvin mielin lukea, vaikka jossain kohtaa näyttäisikin tilanteet vähän huonolta. Hyvä päätös lukemisvuodelle.

Kauko Röyhkä: Poika Mancini

Kuva: Like
Kertoo nimensä mukaisesti Mancinista, lauluntekijästä, 80-luvun Oulusta. Eräänlainen jatko-osa Miss Farkku-Suomelle.

Kyllä. Nyt vihdoin sain Kaukolta sen mitä olen odottanut. Sen jonkun sävähdyksen, joka kertoo että onhan mies myös kirjailija. En väitä etteikö olisi aiemminkin ollut, mutta olen lukuisista yrityksistä huolimatta arvostanut miehen muusikkona korkeammalle kuin kirjailijana. Siinä missä Jobs oli hengästyttävä (en väitä että huono), niin Miss Farkku-Suomi oli hieman keskitasoa matalamman statuksen kirja (en väitä että huono). Eikä muut omistamani Kaukon kirjat ole jääneet tuotakaan vertaa mieleen että niistä voisi jotain tässä mainita. Eli onhan noita lukenut ihan mielellään, mutta mitään tadaa elämystä en ole niistä saanut. Nyt. Poika Mancini sai minussa sen aikaan. Enkä edes osaa selittää mistä se johtuu. Ehkä se johtuu nimmarista itse Mieheltä, joka koristaa kirjaani tai siitä että kuuntelin korvat höröllä Helsingin kirjamessuilla taustoja kirjasta. En tiedä, mutta olen kuitenkin onnellinen että näin kävi.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Liza Marklund: Ajojahti

Kuva: cdon.com
Tämä kirja menee kategoriaan aivot narikkaan johon laitan kaikki dekkarit tai jännärit, joita luen kun haluan helppoa tekstiä jossa ei tarvitse ajatella juurikaan mitään. Senkun vaan lukee ja nauttii olostaan. En muista näistä tällaisista kirjoista juurikaan mitään jälkeenpäin, koska eivät yleensä pidä sisällään mitään erikoista tai muuta muistettavan arvoista. Aika samoilla linjoilla menee kaikki. Saman puun mukaan veistettyjä. Ja siinäpä onkin näiden kirjojen suola ja sokeri. Mikä parasta, nämä kirjat voi lukea jonkun ajan kuluttua uudelleen, koska eipä näistä jää mitään muistijälkiä. Tai jos jää, niin hyvin etäisiä. Ajojahti oli viihdyttävää seuraa ja sain hienosti hetkeksi unohdettua pettymyksen aloitettuani Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista kirjaa, joka on todella tylsän oloinen.

Tämä kirja tuli ikäänkuin vahingossa kun unohdin jälleen kerran peruuttaa kirjakerhon kuukaudenkirjan. Näitä sattuu liian suht usein, mutta yhtäkään kirjaa en vaan pysty palauttamaan. Tiedä mikä siinäkin on. Sinne ne kaikki kirjat päätyy, minun kirjahyllyyni, jossa heille on varattuna mukava ja lämmin koti. Tosin, pian alkaa kirjahyllystä loppumaan tila, joten jotain pitää keksiä.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Tuomas Vimma: Toinen

Kuva: cdon.com
Kertoo Helsinki 12 kirjailijan ensimmäisestä vuodesta ja kirjamaailman kulisseista.

Hahhaa. Kyllä täytyy sanoa, että Tuomas Vimmaan voi näemmä luottaa viihdytysmielessä. Taivaslaulun jälkeen olo oli todella pettynyt, joten tartuin Vimman viimeiseen kirjaan, joka minulta on lukematta. Olen suorastaan säästänyt sitä tällaisia tapauksia varten. Eikä se pettänyt taaskaan. Kirjan lukeminen oli helpompaa mitä Helsinki 12:sta, vaikka tässäkin oli "stadia" enemmän kuin tarpeeksi. Mutta taattua tavaraa. Viinaa, sekoilua, pimuja, panemista, pintaliitoa. Ei ihan niin raisua settiä kuin ihan ensimmäisessä kirjassa, mutta kuitenkin ihan hyvin tässäkin.

Mielestäni on erittäin hauska idea kirjoittaa esikoiskirjailijan vuodesta ja nauratti miten Vimma onkin keksinyt moisen, että joku muu olisi todellisuudessa kirjoittanut kyseisen esikoisteoksen. Pidin siis kovasti ja mielenkiinnolla odotan Raksan ja Ruutukympin jatko-osaa. Katsotaan mitä Vimma keksii.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Adlibris
Kertoo Viljasta ja Aleksista, lestadiolaisparista, joista Vilja taistelee itseään vastaan.

Menin taas halpaan ja vaikka miten selitin itselleni, että tällainen kirja on ostettava alelaareista eikä nyt, niin lähdin kirjamessuilta tämä kirja kassissa. Halvalla sai, niin oli pakko kotiuttaa. Taivaslauluahan on hehkutettu monelta taholta ja nehän on aina pahoja paikkoja. Myös siksi, että hehkutukset tuppaa asettamaan aikamoisia odotuksia, joka on kirjaa kohtaan epäreilua. Harva kirja pystyy täyttämään itse asettamani odotukset. Tämän kirjan kohdalla kävi jopa niin, että jouduin väkisin kahlaamaan koko kirjan loppuun, mutta annan itselleni propsit siitä, etten jättänyt kirjaa kesken.

Mielestäni Taivaslaulu oli tylsä. En saanut mitään irti edes hienosta runomaisesta kerronnasta. Se jopa ärsytti. Ehkä siksi että hidasti lukemista kun haluan aina keskittyä ja oikein maistella tuollaista kerrontaa. Nyt jäi tuostakin ainoastaan paha maku suuhun, kun parhaimmillaan tuon tapainen kerronta jättää herkulliset maut. Voipi olla että Taivaslaulun kohdalla otin näppylöitä myös itse aiheesta. Lestadiolaisuudesta. Jokainen saa toki uskoa mihin itse haluaa ja on hienoa jos joku löytää noinkin vahvan kiintopisteen jota seurata, mutta koska itse ei ole yhtään uskonnollinen eikä koe pienintäkään samaistumista, niin ehkä siksikin lukukokemus oli suuri pettymys.

perjantai 20. joulukuuta 2013

MC Joulu

Mielenkiintoista. Mukavaa. Erilaista. Ison firman ja pienen firman jouluhässäkät eroaa toisistaan ihan ymmärrettävästi aika tavalla. Siinä missä isossa firmassa on mahdollisimman halvalla hoidettu joulupöytäkattaus joka ei ole mitään ilotulitusta makunystyröille (mukavaa silti että edes on), järjettömän iso ja loisteliaasti koristeltu kuusi visitor centerissä, joku pieni lahja duunareille joka yleensä on suklaata tms (mukavaa silti että edes jotenkin muistetaan) ja hyvät mahdollisuudet ottaa joulun aikaan hieman rennommin töissä. Pienessä firmassa näemmä hoituu hommat ihan eri levelillä. Tai sitten olen onnistunut löytämään pienten firmojen aatelin.

Meillä oli joulupöytäkattaus nyyttärimenolla, joten makunystyrät iloitsi sekä varsinaisen ruoan että jälkiruoan parissa. Oli savustettua kalkkunaa Hanhialan tilalta, itse tehtyjä sillihässäköitä, itse tehtyä rosollia, pororullia, suklaakakkua, juustokakkua, juustoja ja kaikkea mahdollista. Soma keskikokoinen hieman surullinen kuusi, jonka koristeluja voidaan kutsua sanoilla "insinöörin kuusi" tai vaihtoehtoisesti "nörttikuusi". Lahja duunareille suoraan Stockmannin delicatess osastolta. Hyvät mahdollisuudet ottaa joulun aikaan hieman rennommin töissä.

MC Joululahja

MC Kalkkuna

MC Yläkerran Kuusi
Kotiin hommasin meille Perkkiön tilalta ihanan onnellisen kinkun, joka on saanut eläessään elää sikamaisesti. Kyllä, oli tyyriimpi mitä kaupasta, mutta ilomielin maksan kinkusta jota syödessä tulee hyvä mieli. Tehotuotetut kinkut myös todennäköisesti maistuu huonommalta. Tai niin oletan. Se nähdään ihan piakkoin jahka ollaan paistettu Irma. Kyllä, meillä nimetään kinkku joka vuonna Irmaksi. Nyt voisi jopa puhua Iloisesta-Irmasta.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Polar Loop - ollakko KITT vai Michael Knight

Oih, olen gadget friikki. Kyllä vain. Iso sellainen. Tämä on ehkä hienoin rannekoru nörttitytölle mitä maailmalla on tarjottavana. Tällaista olen kaivannutkin, koska kiinnostaa tietää miten oma arki datamielessä liikkuu. Sports trackeria olen innolla käyttänyt lenkeillä, mutta muuhun liikkumiseen en ole vaivautunut laittamaan sitä päälle. Tämä hieno rannekoru sen sijaan laskee koko ajan mitä teen ja miten liikun. Eikä sitä tarvitse erikseen laittaa päälle, puhumattakaan että liikkuu helpommin mukana kuin kännykkä. Tätä voi pitää ranteessa myös uimisen aikana, joka täytyy tyypata ensi tilassa. Läppärille datat saa hienosti USB piuhan kautta, josta sitten voi käydä katsomassa miten kauan hanuri on ollut penkissä ja miten kauan on tullut liikuttua. Hee. Kivaa. Uudet lelut on kivoja. Varsinkin tällaiset mitkä kerää dataa omasta liikkumisesta. Ellei dataa ole, niin sehän tarkoittaa ettei ole edes tehnyt mitään. Vai olenko ainoa joka näin ajattelee. Ehkä en. Mutta kuitenkin.



Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Kuva: luekirja.fi
Kertoo Anna-Leenan koottuja kolumneja.

Ha, haha. Todellakin on Anna-Leenalla sana hallussa ja nauroin ääneen näitä juttuja. Niinpä, junassa taas tirskahtelin ääneen. Aivan mahtavia havaintoja ihan tavallisista asioista joista kertoo omat mielipiteensä suorasukaisesti ja kiertelemättä. En osaa näistä nyt tämän enempää sanoa. Jos tykkää muuten Anna-Leenan tyylistä, niin nämäkin yhteenkerätyt kolumnit toimii varmasti.

Pekka Hiltunen: Iso


Kertoo Annista, joka on mahdottoman lihava, niin iso ettei meinaa mahtua muun kansan joukkoon.

Pekka on hyvällä asialla ja oli mielenkiintoisella tavalla tuotu esille erinäisiäkin tutkimustuloksia lihavuudesta ja lihavuuden vaikutuksista esimerkiksi sairauksiin. En epäile yhtään etteivätkö pitäisi paikkaansa. Kirja vaan omasta mielestäni junnasi paikoillaan aika tavalla, joka oli surullista. Nimittäin olisin mieluusti lukenut tällaista fiktiivistä faktaa enemmänkin. Toki, onhan näitä näin tiukasti yhteen aiheeseen liittyviä kirjoja vaikeaa kirjoittaa toistamatta itseään. Mielenkiintoinen aihe, mutta valitettavasti tylsähkö kirja.

Ymmärrän hyvin lyhyiden kursivoitujen kappaleiden merkityksen, mutta itselläni on suuria vaikeuksia lukea edes kahta sivua putkeen kursivoitua tekstiä. Mukavan sujuvaa tekstiä Pekka kirjoittaa, mutta jotain puuttui.

Jorma Ollila, Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - kasvun paikkana Nokia

Kuva: hs.fi
Kertoo Jorma Ollilan matkasta Nokian pääjohtajaksi ja pääjohtajana.

Ellei itsellä olisi vahvaa Nokia taustaa, en todennäköisesti olisi jaksanut tätäkään vertaa keskittyä kirjaan. Oli omaan makuun liikaa välillä lukuja ja kaikenmaailman tuloksia. Tokihan ne kuuluu olennaisesti tarinaan, varsinkin kun Ollilahan on rahoitusjohtajasta ponnahtanut pääjohtajaksi, mutta itselleni luvut menevät huis hais ohi silmälasien niin että soi. Nokian tausta vaikutti sillä tavalla että varsinkin kaikki Saloon liittyvät osiot luin todella tarkkaan ja hymyilin kun muistelin omaa Nokialaista tarinaani.

Kukaanhan ei kiellä, että Nokian taru on aivan uskomaton ja siinä on Ollillalla ollut iso rooli. Koko Suomen kansa on saanut nauttia Nokian menestyksestä, mutta tarinan muotoon tuota on vaikea kirjoittaa niin että sen kyydissä on mukavaa alusta loppuun. Itse olen ja tulen aina olemaan ylpeä koko Nokiasta. Se oli elämäni työpaikka ja oli vaikea tehdä päätös lähdöstä.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso: Et kuitenkaan usko...


Kertoo Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä, joka siihen maailman aikaan tunnettiin Neuvostoliittona.

Itsellä ei ollut kirjan suhteen mitään odotuksia vaikkakin hämärästi muistan lukeneeni joskus Villestä joka on tehnyt hienon uran Venäjällä. Ihastuin jo kirjan ulkoasuun kun sen kaivoin paketista ulos. Kirja tuntuu ja näyttää hyvältä ennenkuin ensimmäistäkään sivua on luettu. Se jos mikä on hienoa. Tässä kirjassa on kaikki onnistunut. Juha Metson valokuvat ovat upeita ja niihin uppoutuu eikä ne silti sekoita tekstiä. Valokuville annetaan niiden ansaitsema tila. Taitto on mahtava. Teksti on mahtava. Tarina on aivan upea. Diggailin tätä kirjaa niin täysillä, että se pitää varmasti lukea uudelleen jossain vaiheessa. Tarina tuntuu ihan uskomattomalta ja mikä parasta, tuntuu että Villellä on hienosti jalat maassa eikä pröystäile tarinallaan. Kertoo vaan miten asiat oli ja miten ne on. Kutsuu itseään Suomalaiseksi juntiksi ja kuvailee mahtavasti Venäläisiä ja Venäjää. Kauko toimii hienosti Villen äänenä ja pidän kovasti tästä haastattelu lähetystymistavasta.

Sanoinko jo että diggailin tätä kirjaa tosi lujaa. Taisin sanoa, mutta tämä kirja ansaitsee sen tulevan sanotuksi toisenkin kerran. Ellei kolmannenkin.

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: cdon.fi
Myönnän. Olen heikkona Laila Hirvisaareen. En ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota, mutta kirjahyllystäni löytyy eniten juurikin Lailan kirjoja. En suostu juuri tästä syystä sanomaan tästäkään kirjasta hirveän negatiivisia asioita. Sen verran voin silti sanoa, ettei tämä ihan parhaimmasta päästä Lailan kirjoja ollut, mutta se siitä negatiivisesta.

Olen todella kiinnostunut jostain syystä Venäjästä ja varsinkin sen loisteliaasta hovin historiasta. Tämäkin kirja avasi hienosti miten keisarinna on elänyt ja miten iso kontrasti hovin elämän ja tavallisen kansan välissä on. Vaikka eiköhän se ole samanlaista vielä nykyäänkin kun puhutaan kuninkaallisista (tai muusta maiden eliitistä) ja muuta kansaa. Nautin muisteloista ja yritin kovasti pitää mielessä ettei kaikki ole totta. Silti pidin Minä, Katariinasta enemmän. Mutta ei tämäkään huono ollut. Viihdyttävä ja hieno. Ja tämän jälkeen on viimeistään lähdettävä sinne Pietariin jossa en ole koskaan ollut, mutta jonne olen pitkään jo halunnut.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Aleksi Delikouras: Nörtti

Kuva: LueKirja.fi
Kertoo nimensä mukaisesti yläasteikäisestä nörttipojasta, jonka maailman täyttää pelaaminen.

Tämä kirja yllätti aika tavalla, positiivisesti. Tiesin toki että tällainen nörttihuumori uppoaa, mutta en ollut odottanut että nauraisin muutamassa kohdassa jopa ääneen. Eihän tämä mikään kaunokirjallisuuden huipputeos ole, mutta ei taida olla tarkoituskaan. Viihdearvoltaan ja kerran luettuna tämä toimi kyllä tosi hyvin aivojen puhdistajana. Eipä tarvinnut miettiä juuri mitään kun tätä luki. Toki ihmiselle joka ei koe olevansa alkuunkaan nörtti, niin ei varmasti nauti kirjasta. Vaikken itse pelaakaan ihan tuollaisia pelejä mitä kirjassa enkä siis koe olevani gamer, niin aihealueena tuttu ja siten myös viihdearvo oli kirjassa todella hyvä.

Luin tämänkin kirjassa verkossa, mutta tämän LueKirja.fi palvelun kautta. Sain kirjakerholta vastustamattoman tarjouksen, jossa saa kuukauden verran ilmaiseksi lukea niin paljon kuin haluaa. Sitten kuukauden kuluttua pitää kirjoittaa palvelusta arvostelu. Ja tässähän minä olen hyvä. Arvostelemaan palveluita ja testaamaan niitä. Sitähän minä työksenikin teen. Testaan järjestelmiä/softia ja kirjoitan niistä arvosteluja joita vaan siellä maailmassa kutsutaan hieman eri sanoilla. Olen myös UI suunnittelija testauksen ohella, joten paljon on sanottavaa myös käytettävyyden saralla. Eksyin aiheesta. Tämä kirja oli siinä mielessä helpompi lukea ruudulta, koska oli lyhyempiä kappaleita ja enemmän päiväkirjamainen.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kuva: Readberry
Kertoo raksan projektipäällikkö Samista, joka lähtee kokeilemaan siipiään tv-maailmaan.

Kuin kotiin olisi tullut. Kirja jatkaa siitä mihin Raksa jäi. Tai ei ihan siihen mihin jäi, mutta samoilla hahmoilla muutama vuotta myöhemmin. Oli taattua Vimmaa tämäkin ja jäin todella miettimään miten paljon kirjassa on tositapahtumaa noiden remppasarjojen kanssa. Pakkohan jotain on olla, koska sen sanoo ihan järkikin ettei ne kaikki rempat jotka noissa ohjelmissa näytetään todellakaan maksa niin vähän eikä ne valmistu niin nopsaan. Toivon silti ettei missään noissa oikeasti telkkarissa näytettävistä ole ihan noin räikeätä menoa. Että olisi suuresti Vimman punakynää niissä. Ja varmaan onkin. Punakynä on hyvin kirjoitettua ja muistin taas miksi hauskoja kirjoja ei saa lukea yleisillä paikoilla, kuten junassa. Muita ihmisiä ihmetyttää ja ärsyttää ne tahattomat nauruntirskahdukset, joita ei muista tai tajua tukahduttaa.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja jonka luin eKirjana. Readberrystä. Kyllä vain, tämä oli se samainen kirja jota sai Helsingin kirjamessuilta tiskin alta ja kera Vimman signeerauksen. Vaikka palvelu itsessään toimii ihan hienosti, niin se hieman ärsyttää kun on täysin verkon varassa toimiva. Ja kuten kaikki tietää, niin esim VR:n verkko ei ole se kaikkein luotettavin kapistus ja pätkii niin kovasti että meinasi mennä isosti hermo lukiessa. Muutenkin tuossa lukemisessa on ihan eri meininki kun vertaa näyttöä ja paperia. Vaikka muuten olen henkeen ja vereen eIhminen, niin joku roti pitää sentään olla. Artikkelit ja lyhyemmät jutut menee hienosti ruudulta, mutta kokonainen kirja on itselle vielä vaikeaa.

maanantai 4. marraskuuta 2013

John Irving: Oman elämänsä sankari

Kuva: Adlibris
Kertoo orpopojasta orpokodissa ja hänen oppi-isästään synnytyslääkäristä/orpokodin perustajasta.

Tämä kirja lähti matkaan ilman ennakko-odotuksia Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä. En ollut kuullut kirjasta mitään mistään enkä osannut millään tapaa arvioida kirjaa etukäteen. Päätin ottaa riskin ja tällä kertaa se todellakin kannatti. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan. Heti alusta lähtien tajusin löytäneeni helmen. Kirja oli välillä surullinen, välillä hauska, välillä todella vulgaari, välillä epätodellinen, välillä romanttinen. Yllätti joka käänteessä ja huomasin ihmetteleväni että miten John Irving tietää noin hyvin synnytyksistä, abortista ja gynekologisista toimenpiteistä. Miten mies voi kuvailla naisen tunteita noin hyvin elämän draamojen keskellä. Eikä riittänyt että osasi kuvailla niitä kaikkia toimenpiteitä hyvin, vaan että niistä jäi sellainen kuva, että olisi oikeasti tehnyt työkseen samaa kuin orpokodin perustaja, synnytyslääkäri Wilbur Larch. Eikä se siihen rajoittunut että pidin noista lääketieteellisistä kuvailuista. Pidin yli kaiken siitä lämmöstä ja ideasta miten orpokoteja pitäisi kaikkien johtaa. Rutiinit, iltasadut ja hyvän yön toivotukset. Jäi hyvä mieli ja toivoisin, että kaikkialla olisi samanlaista. Kaikilla maailman lapsilla yhtä hyvät oltavat kuin St Cloud'sin orpokodissa.

Tästä jäi todella hyvä mieli ja ostan varmasti jatkossakin näitä jokereita. Ihana kirja. Ei voi muuta sanoa.

Turun kirjamessut vs Helsingin kirjamessut

Minulla on aina ollut jännä suhde kirjamessuihin. Joka vuosi kun ensimmäiset mainokset kirjamessuista saavuttaa silmälasini, innostun suuresti ja olen kuin pikkutyttö, joka halajaa esitteessä bongattua prinsessamekkoa barbielle. Selitän suu vaahdossa kotona miten sinne on päästävä ja miten ihania tapahtumia nuo tuollaiset ovatkaan. Sitten vihdoin koittaa se päivä kun messut alkaa. Innoissani hyökkään messukeskuksen porteista sisään. Ja mitä tapahtuu. Heti alkaa se aivan jäätävä valitus, josta ei tule loppua. Valituksen aiheet ovat kestokamaa; aivan liikaa ihmisiä, jengi on aivan sekaisin, ahdistaa, miks hitossa mä tänne taas tulin, kirjoja ei saa hyvällä halvennuksella, mitään mielenkiintoista tapahtumaakaan täällä ei ole, wtf, en jaksa, tahdon pois. Viihdyn messuilla siis yhtä hyvin kuin Stockan Hulluilla Päivillä jonne en mene vaikka maksettaisiin. Niin. Ja silti joka vuosi aika kultaa muistot ja tungen väkisin messuhumuun mukaan. Valittamaan.

Tänä vuonna korotin Turun kirjamessujen osalta vielä panoksia ja pidin hyvänä ideana ottaa mukaan sekä tyttäreni, äitini että isoäitini. Joopa joo. Kuten arvata saattaa, tuo keikka oli susi jo syntyessään. Ei jäänyt hyvä mieli kenellekkään. Vannoin pyhästi etten todellakaan mene enää kirjamessuille. Ikinä. En varmasti mene. En en en.

Helsingin kirjamessut läheni lähestymistään. Huomasin surffailevani niiden nettisivuilla. Ihan vain katsomassa. Tök. Click. Oho, tilasin messuesitteen. Ihan vain huvikseni. Vielä tässäkin vaiheessa selittelin sekä itselleni että miehelle etten todellakaan ole menossa. Messut alkoivat enkä ollut menossa. Tuli perjantai. En ole menossa. Lauantai. Vitsi kun harmittaa kun en mennyt. Koitti sunnuntai ja miten sattuikaan, mutta istuin junassa kohti Pasilan asemaa. Junassa luin John Irvingin Oman elämänsä sankaria ja yritin virittäytyä valitustunnelmaan. Tiedä sitten mistä johtui, mutta yllätin itsenikin ja oikeasti viihdyin jo heti kun ovesta tulin sisään. Totesin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että näin liukuportaissa heti ensi kättelyssä Laila Hirvisaaren. Hymyilin todella typeränä, mutta onneksi Laila on varmasti tottunut itsekseen hymyileviin typeryksiin. Surffailin ekstaasissa ympäri halleja ja päätin mennä hakemaan Readberryn ständiltä hopeatoffeeta ja Tuomas Vimman romaanin. Tiskin alta tietysti, koska niin olivat Twitterissä ilmoittaneet. Menin siltikin vaikka näin että itse Vimma seisoi ständillä myös. En osaa puhua fanituksen kohteilleni eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. En osannut sanoa Vimmalle mitään. Kiitin signeerauksesta ja kipitin äkkiä pois. Toki laitoin 20 metriä käveltyäni twiitin, jossa kiitin sekä Readberryä että Vimmaa karkeista, kirjasta ja nimmarista. Että näin. Siitä kiiruhdin katselemaan suuren suurta fanituksen kohdettani, jonka olen nostanut jumalolennon kategoriaan. Kauko Röyhkä. Kuuntelin miestä täysin haltioissani ja uskaltauduin signeeraustilaisuuteen. Kerroin nimeni ja inisin miten olen suuri fani. Ja kipitin äkkiä pois. Hymyillen typerästi, koska olin juuri saanut Kaukolta nimmarin. Miten teiniä, mutta eikös meissä jokaisessa asu pieni teini. Minun ei pitänyt ostaa kuin yksi kirja messuilta, mutta tulin viiden kirjan kanssa kotiin. Mutta mikäs siinä. Mielestäni Helsingin kirjamessut ansaitsivat sen.

Oli hienoa saada erittäin positiivinen kirjamessukokemus. Olen onnellinen. Tyytyväinen. Hymyilen.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Kuva: Prisman verkkokauppa
Kertoo orvosta suomenkielisestä paimentytöstä 1800-luvun loppupuolella.

Jostain kumman syystä tämä kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia ihastuneita huokauksia, mitä yleensä tämän tyyliset historialliset kirjat saa aikaan. En tiedä mikä mätti, koska kaikki pelimerkit olivat ihan oikeilla paikoillaan. Olen yrittänyt analysoida miksi "jouduin" lukemaan kirjan pienissä osissa, koska silmälasini eivät jaksaneet. Sivut eivät kannattaneet rillien sankoja. Todella outo tunne. Ehkä tuosta puutumisesta kertoo myös se, etten tajunnut kuin vasta kirjan loppumetreillä Idan olevan piikomassa Topeliuksen huushollissa. Myönnettäköön, että se seikka kyllä piristi hieman vaikkakin harmitti myös. Ihan siksi, koska olisin saanut fiktiivisesti tirkistellä Topeliusta. On noissa nimittäin varmasti jonkin verran historian kirjoista repäistyä faktaa vaikkakin varmasti tarinan kannalta on otettu vapauksia. Tiedä sitten miten paljon. Pitäisi lukea Topeliuksesta kirjoitettuja teoksia tietääkseen miten paljon näin on tehty, mutta häpeäkseni on myönnettävä etten ole moisia lukenut.

Tämä on inhoittava tunne kun en saa kiinni miksi puutuminen tapahtui. Se tapahtui jo alkumetreillä enkä päässyt siitä yli. Enkä varsinkaan ympäri. Luin kuitenkin sinnikkäästi loppuun, joten ei tämä läpeensä paha tapaus voinut olla. Eikä ollutkaan. Jostain syystä vaan ei iskenyt tähän tätiin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tuomas Vimma: Raksa


Kertoo Samista, raksapuolen projektipäälliköstä, joka on kypsynyt alan korruptioon.

Jo vain. Yks tykkää. Tämäkin kirja perustuu pitkälti mielettömien yksityiskohtien briljanttiin viljelyyn, mutta vaikka niitä ei ymmärrä, niin se ei haittaa lukukokemusta millään tavalla. Sami on oiva hahmo ja ilmeisen harvinainen raksapiireissä. Alalla jossa on totuttu kusettaviin ja löysiin tyyppeihin, Samilla on ilmeisen kova moraali ja ahkera ote työhön. Juoni kiitää hienosti eikä tässäkään mennä isosti överiksi. Jopa hämmästytti muutama käänne, kun takaovesta ei tullutkaan mitään yllättävää. Oli piristävää välillä noinkin päin. Viihdyttävä kirja...kuten kaikki muutkin Vimman tähän asti lukemani.

Jahka Vimma on käynyt tämän trilogiansa loppuun (jonka ensimmäinen osa tämä on) haluaisin nähdä jotain kaikkien näiden comboa. Helsinki 12 meets Raksa and goes Gourmet. 

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kuva: WSOY
Kertoo kadonneesta Amysta ja aviomiehestä ketä katoamisesta syytetään.

Juoni-idea oli tosi hieno vaikkakin suurin osa oli arvattavissa ja odotettavissa. Yllätyksiäkin silti tuli monia matkan varrella, joita en missään nimessä olisi osannut odottaa. Ideana tosi hieno, mutta toteutus tökkii. 

Tartuin tähän kirjaan jännittyneesti juurikin siitä syystä, että sitä on kehuttu tuolla ja siellä. Myös muualla. Se kaiken kattava hehkutus kun yleensä tuppaa asettamaan suuret odotukset ja niistä odotuksista saattaa rämähtää kasvoilleen alas. Huomasin jo alusta pitäen, että juurikin noin pääsee käymään ellei kirjan edetessä tapahdu suuria juttuja, jotka pelastaa tämän mustan kirjan. Huonommaksi meni vaan, joka sai minut lähes epätoivon partaalle, että en voi olla tuota mieltä kirjasta jota niin monet palvoo. Ei vain voi mitään, niin siinä kävi että kirja oli suuri pettymys. Kutsuin juontakin mielessäni täysin typeräksi ja olin melkein vihainen kirjailijalle, että viitsiikiin pilata hyvän juoni-idean moisella sonnalla. 

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli


Kertoo autistisen ihmelapsen tarinan höystettynä äidin taistelusta poikansa puolesta.

Kirja alkaa johdannolla, jossa hypätään suoraan yliopistomaailmaan, johon 9-vuotias huippuälykäs autistinen Jacob on päätynyt. Johdannosta tarina jatkuu päivään, jolloin Jacobin erityisopettaja kertoi vanhemmille miten heidän ei kannata luulla turhia esimerkiksi Jacobin lukemisen suhteen. Siitä tarina jatkuu hieman pomppien siellä täällä, mutta kuitenkin niin että pysyin kärryillä miksi palataan välillä johonkin aiempaan ja miksi mainitaan jotain mikä tapahtuu myöhemmin.

Jacobin tarina tuntuu aivan uskomattomalta. Miten pelottavaa se on hypätä lapsen vanhempana tuntemattomaan kaikkia asiantuntijoita uhmaten, kun itsekin toimii pelkän vaiston varassa. Erityisesti kirjassa pidin siitä miten Kristine ei dissaa asiantuntijoita ja arvostaa heitä siitäkin huolimatta miten itse perusti oman hoitoryhmän autistisille lapsille, jossa ei perinteisiä terapiamuotoja noudateta. Tämä kirja osuu aika varmasti monen asiantuntijan hermoon, mutta mielestäni Kristine lieventää osumaa vallan mainiosti. Ja periaatteessa tässähän on kyse äidin vaistosta ja taistelusta. Jokainen äiti (ja isä) ovat itse loppukädessä parhaita asiantuntijoita omien lastensa suhteen. Joskus vaan pitää uskaltaa tehdä päätöksiä jotka saavat suurimman osan asiantuntijoistakin varpailleen.

torstai 5. syyskuuta 2013

nokia - memory collection

Uutisten siivittämänä otin vihdoin myös meidän memory collectionista kuvan. Tällaista löytyy meidän laatikoista. Huomaakohan jostain missä firmassa perheen kummatkin aikuiset ovat olleet töissä?


pururadalta haudan trimmaushommiin

Minkä ihmeen takia ihmislapsi haluaa rääkätä itseään juoksemalla? Varsinkin kun ihmislapsi on peruskunnoltaan ihan jees, mutta vähänkin isompi buusti kropalle tuottaa aivan mielettömiä hyperventilaatioita ja todella kipeitä lihaksia? No, ehkä siksi että nuo viimeksi mainitut asiat eivät enää tapahtuisi. Hyvää se tekee. Aloitella juoksuharrastusta joka vielä tässä vaiheessa muistuttaa enemmän lönkyttelyä kuin oikeaa juoksua. Tai edes hölkkää.
Pururata, täällä
löntystely tapahtuu

Pururadan varrella on myös
WIP-maja puussa

Vettä pitää juoda vähintään 1,5l/pv. Ei ole ihan
helppoa tädille joka ei yleensä juo edes desiä.

Oma kukkapenkki saa nyt levätä. Menee talviunille, koska ei vaan osaa tehdä sille mitään. Puutarhavälineet pääsi silti vielä hommiin. Perheen jo kauan sitten edesmenneen koiran hautaa trimmaamaan. Ei kasva enää puuta keskellä hautaa eikä ole rikkaruohoja. Hieno. Hän jääköön myös talviunille nyt hyvillä mielin. Hän. Siis koira siellä haudassa. 
Hanskat haudalla

Kyllä nyt kelpaa Lulun levätä



torstai 29. elokuuta 2013

Kaari Utrio: Seuraneiti


Kertoo pappilanmamsellista Linda Melinistä, jonka tie vie Kelhon pikkupappilasta Kajaanin kautta Helsingin seurapiireihin.

Alustus kirjaan. Olen reippaasti yli puolet elämästäni ollut Kaari Utrion vankkumaton fani. Ensimmäinen lukemani kirja oli Vendela. Lainasin sen parhaan ystäväni äidiltä ja olin täysin myyty. Historiaa ilman pänttäämistä ja vieläpä romanttisen juonen kera. Mahtavaa, mitä sitä muuta voi historiasta kiinnostunut teinityttö toivoa. Palaan aina silloin tällöin edelleen Utrion pariin ja muutamia kirjoja löytyy myös omasta kirjahyllystä. Olen aina kyherrellyt tyytyväisenä kirjojen antiin ja hymyillyt ettei Utrio pettänyt tälläkään kertaa. Suhteeni Utrion kirjoihin on siis pitkä, vakaa ja onnellinen.

Ensimmäisenä kirjassa ihastutti kansi. Kyllä, kuvakin siinä oli osuva ja hieno. Mutta eniten sykähdytti kohokuvioidut kirjaimet sekä kirjailijan että kirjan nimessä. On niin harvinaista että tuollaista tulee vastaan, niin olen ihan onnessani kun niin käy. Juoni ja kieli kirjassa oli tuttua Utriota, jota ihailen lakkaamatta. En suostu sanomaan negatiivisia asioita tästä kirjasta, koska en halua niitä itsekään uskoa tuntevani. Sanon kuitenkin sen verran, että kirja olisi voinut olla lyhyempi ja hieman nopeatempoisempi. Enempää en suostu sanomaan.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pasa&Atpo: Eniten Vituttaa Työ


Kertoo lähinnä toimistorottien duuneista ja siitä mikä niissä vituttaa.

Heti kärkeen pahoittelen vulgaareja sanoja, joten jos niitä karttaa, kannattaa lopettaa lukeminen heti nyt.

Tämä oli sitä taattua vitutustavaraa Pasalta ja Atpolta, joita ennen tätä on vituttanut kaikki ja parisuhde. Vai tuliko parisuhde samaan aikaan työn kanssa. Ihan sama, jätkiä vituttaa joka tapauksessa kummatkin riippumatta missä järjestyksessä ne on julkaistu. Mikä parasta myös tässä kirjassa, mikään tai kukaan ei ole turvassa. Jokainen saa osansa, ketään tai mitään ei suosita. Mahtavaa vitutuksen kanavointia. Jota oli myös kalenterissa, jossa joka päivälle oli varattu oma aihe vitutukselle. Se vasta hienoa on, koska jätkiähän vituttaa joka päivä, niin hyvä se on kirjoittaa ne ylös, että mikä juuri siinä päivässä vituttaa. Enihau. Tässä työtä koskevassa oli myös nähtävissä huimaa parannusta ihan ensimmäiseen kirjaan. Ihan teksteissä ja aiheiden jaottelussa. Vaikka, toisaalta, niin, mitä merkitystä noillakin on, mutta oli se silti mukava huomata miten vitutuksesta huolimatta jätkät on oppineet jotain matkan varrella.

Oma historiani Pasan ja Atpon kanssa alkoi jo silloin kun nämä spedet kirjoitti blogia. Kirjathan on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin. Muistaakseni aloin lukemaan näiden blogia jo suht alusta, koska se oli jotain todella hauskaa ja sellaista mitä ei kovin moni edes uskaltaisi julkisesti interwebbiin kirjoittaa. Hauskoja urpoja nämä kaksi ja tietysti minua vituttaa koska luen näitä. Se tekee itsestäni säälittävän urpon. Onneksi laitan tämän nimenomaisen teoksen ex-kollegoille, jotka vielä irvistelevät vanhassa työpaikassani. Tekeekö se minusta vähemmän urpon? Ei.

tadaa...lapaset

Vihdoin sain tehtyä toisen lapasen. Kaikessahan tekemisessä on se aloittamisen "vaikeus" vai pitäisikö sanoa nihkeys. Tai ainakin minulla on. Pipo meni heittämällä, myös aloitus. Ensimmäinen lapanen innostuneesti, myös aloitus. Mutta sitten kun pitäisi tehdä toinen samanlainen ennenkuin setti on valmis. Sen aloitus on blääh. Itse pidän näistä kerralla kuntoon proggiksista. Kuten pipoista ja kaulahuiveista. No kuitenkin. Eilen aloitin ja myös lopetin lapasen. Siinä ei kauan edes nokka tuhise kun noita kutoo. Tästä langasta ja kasin puikoilla. Tuli ihanan lämpimän oloiset ja oikeen kivan näköisetkin vielä. Livenä enemmän kuin kuvissa. Pitäisi varmaan opiskella hieman tuotekuvausta ja millä saisi näyttämään esim pipot ja lapaset yhtä hyviltä kuin livenä. Mutta siihen asti, näillä mennään. 
Kummatkin poseeraa
Toinen pääsi
tositoimiin
Koko setistä puuttuu vielä sitten se kaulahuivi, jota pitäisi tässä pikapuoliin aloitella. Vai pitäisikö tehdä vielä ennen sitä säärystimet. Sitten olisin täysin valmiina ottamaan talven vastaan. Vaikka se onkin jokseenkin outoa ajatella talvea auringon paistaessa ja lämpötilan ollessa 20 paremmalla puolella. Kuitenkin, näin teen, koska talvi on minun kaveri. 

torstai 22. elokuuta 2013

Mary Higgins Clark: Kadonneet Vuodet

Lainattu cdon.com

Kertoo murhatutkimuksesta johon liittyy ikivanha pergamentti jonka uskotaan olevan Jeesuksen kirjoittama.

Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, en suuresti ihastunut tähän kirjaan. Kaikki oli näennäisesti kohdallaan ja luvassa piti olla ihan roogeri dekkari. Mutta tunnelman pilasi jo aika alusta alkaen ennalta-arvattavuus. Oli ihan mukavasti kirjoitettu ja löydetty ihan kivat hahmot, mutta siihen se sitten jäikin. Juonen käänteet olivat jokseenkin itsestäänselviä, josta en pidä. Se häiritsee lukemista, kun haluaisi koko ajan jotain mikä saa lukiessa sanomaan "jopas jotakin, en olisi arvannut". Oli valitettavan tylsää lukea tätä ja yritin koko ajan lukea nopeammin ja nopeammin, että saisin sen loppumaan.

Menee siis kategoriaan blääh. En jaksanut ottaa tästä edes kansikuvaa itse, joten lainasin sen cdon.com:in sivuilta.

yksi innostui taas kutomaan

Sain kun sainkin hakemuksen lähetettyä ja tietysti heti kun se oli tehty otin kirjan hyllystä. Mary Higgins Clarkin Kadonneet Vuodet. Nuuskaisin sitä (kuten aina teen uusille kirjoille) ja hypistelin sitä ensin aikani (kuten aina teen uusille kirjoille). Sitten nautinnollisesti aloitin lukemisen. Tosin hieman pettynyt olen sen tylsyyteen, mutta kuitenkin jatkan silti loppuun. Ei anna luonto periksi luovuttaa. Tästä tulee sitten arvostelu jahka olen sen saanut kahlattua. 

Tässä välissä olen ollut reissussa. Pikkusysterin kanssa Ruotsissa. Otin sinne toki kirjankin mukaan, mutta jätin Kadonneet Vuodet kotiin lepäämään. Reissussa minua viihdytti Pasan ja Atpon Eniten Vituttaa Työ. Tästäkin tulee jossain vaiheessa arvostelu. Mutta reissun aikana keskityin enemmän kutomiseen. Siitä myös tämä postaus koostuu. Reissusta itsestään ehkä jossain vaiheessa edes pari kuvaa. 

Bongasin nimittäin Kodin Ykkösestä Novitan Teddy langasta vihreän version. Juma. Piti ottaa heti suorilta kolme kappaletta ettei heti loppuisi kesken. Softy lankaa olen suosinut joka ilmeisesti tuli vähän niinkuin Teddy langan tilalle. Harmaana, vaalean beigenä ja mustana minulla on Softyä ollut, josta on syntynyt pipoja useampia kappaleita. Ja kaulahuivi. Mutta nyt. Vihreä. Jepulis jee. Siitähän piti sitten heti tehdä itselle pipo. Sainkin sen valmiiksi reissun aikana ja harmitti miksen ottanut toista kerää mukaan, että olisin saanut tehtyä lapaset sen siliän tien myös. No mutta, tänään sain ekan lapasen jo tehtyä, kun eilen tulin retkeltä kotiin. Huomenna toivottavasti toinen, niin olisi nekin valmiit postattavaksi. 

Making of Pipo vol 1.0

Making of Pipo vol 2.0


The Pipo: lopputulos

tiistai 13. elokuuta 2013

lukemiskielto ja farkkulehti post-it lapuilla

Vihdoin jotain muutakin kuin vaan kirjoja ja niiden arvosteluja ja ja ja. Nyt laitoin itselleni kirjakiellon siihen asti kunnes olen saanut yhden työhakemuksen lähetettyä. Miten julmaa kiduttaa itseään tällä tavalla, mutta tehtävä on jos mielii saada hakemuksen tehtyä. Nyt on vaan ollut niin iso flow lukemisessa ettei sitä millään viitsisi katkaista. Niinpä niin, seli seli. Blaa blaa blaa. Jokseenkin hilpeää tosin, että tekisi mieli kirjoittaa hakemukseenkin kirjoista, mutta voisin kuvitella ettei iiteemanageri aka hakemuksen vastaanottaja välttämättä osaisi arvostaa kirjafiiliksiä. Tai tiedä häntä, mutta eivät ne ainakaan millään tavalla liity avoinna olevaan työpaikkaan. Palkitsen itseni sitten lukemalla jälleen, kunhan olen kertonut miksi olen juuri sopiva tuohon paikkaan.

Farkkulehti kolahti postilaatikosta viime viikolla ja syynättyäni sen tosi tarkkaan, tuli jälleen pari kohtaa "tee-se-paremmin-ensi-kerralla" listaan. Ihan tällaisia perusjuttuja, kuten jos artikkeli jatkuu seuraavalle aukeamalle, niin olisi aika kiva laittaa siitä maininta edelliselle sivulle. Nyt nimittäin jäin itsekin monttu auki katsomaan, miten artikkeli näytti loppuvan kuin seinään....kunnes tajusin vaihtaa sivua. No mutta, oppia ikä kaikki ja sehän siinä tärkeintä on, että laittaa näitä asioita korvan taakse tai niinkin modernisti kuin post-it lapulle. Mikään ei voita edelleenkään perinteisiä post-it lappuja, joihin on hätäisten sutastu joku teksti ja joita löytyy niin työpöydältä kuin näytön reunoiltakin.

Mark Johnson: Väärillä raiteilla


Kertoo tositarinan perheväkivaltaa kokeneen heroiiniriippuvaisen ja lopulta kodittoman miehen elämästä.

On jokseenkin hurjaa ajatella, että kukaan pystyy nousemaan itse rakennetusta helvetistä, mutta niin Mark vain teki. Ei heitä varmaan paljon ole tässä maailmassa, mutta lohduttavaa että edes jotkut. Kertoi hienosti oman tarinansa mitään salailematta, vaikkakaan tiedä häntä miten paljon on kaikkea unohtunut. Yrittää kuitenkin parhaansa. Ei myöskään syyttele sen kummemmin isäänsä tästä pahasta suunnasta, jonka jo lapsena otti elämäänsä. Vaikka syytä olisikin. Siltikään en välttämättä osoittaisi pelkästään sormella sinne mikä olisi luontevinta, koska eivät kaikki samaa lapsuudessa kokeneet päädy narkkareiksi.

Hyvä selviytymistarina kyllä ja tunteita pintaan nostattava. Välillä teki pahaa kun välillä taas inhoi koko sielultaan tätä ihmistä.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Tuomas Vimma: Gourmet


Kertoo rikkaan Ranskalais-Suomalaisen perijäpojan taistelusta syntymälahjaansa kohtaan.

Gourmet ei ollut ihan niin hyvä kuin Helsinki 12 ja meinasi alussa jo tulla blääh-olo. Johtuen varmaan siitä, että ensimmäisestä Vimmasta on ainoastaan yksi kirja väliä. Parani kyllä loppua kohden, vaikka kirja olikin täynnä mitä erikoisempaa ruokasanastoa eikä tällainen perusruoan ystävä aina pysynyt kärryillä niissä. Se ei tosin haitannut lukukokemusta ja voisin veikata että kulinaristit saavat tästä paljon irti. Tässä ei ollut ihan niin överiä juonta, mutta toki tässäkin mentiin eikä meinattu. Glamouria, gourmeeta, seksiä, ranskalaista keittiösanastoa, suvun mustan lampaan matkaa, stadia, ystävyyttä, ihastumista, nöyrtymistä. Laittaisin tämän kirjan osastolle "ihan jees".

Nyt ajattelin pitää ainakin kahden kirjan tauon Vimmasta ja luen ihan muunlaista tavaraa. Ehkä seuraava Vimma sitten taas näyttäytyy eri tavalla. Vaikka pitää hattua nostaa Gourmetinkin kohdalla kaikesta taustatyöstä ja nippelitiedoista joita vaan silmissä vilisee.

torstai 8. elokuuta 2013

Ursula Poznanski: Vii5i


Kertoo murhista joista Omistaja (murhaaja) kertoo poliisille geokätköjen avulla.

Huisia. Kerrassaan briljanttista viihdettä. Tämä kirja menee ihan suorilta dekkareiden Top 5:seen, joita olen koskaan lukenut. Hieman jännitti koskea tähän kirjaan, koska sitä on niin kovin kehuttu blogeissa ja kriitikoiden toimesta. Tällä kertaa minulla kävi säkä ja odotukset palkittiin. Vaikka oli paljon stereotypiaa mukana, niin en kokenut sitä yhtään huonoksi asiaksi. Se jopa hieman sai oloni mukavammaksi kun kaikki oli muuten niin outoa. Hyvällä tavalla outoa ja mikä parasta, en arvannut yhtään missään vaiheessa kuka Omistaja on. Yhdessä vaiheessa minulle tuli epämääräinen "miten tuo on mahdollista" tunne, mutta en kuulostellut sitä sen enempää. Ehkä tuosta tunteesta olisi selvinnyt Omistajan henkilöllisyys, mutta koska kirja vei ihan täysin mukanaan, niin en kuulostellut mitään. Annoin vaan mennä. Kirjan nimeäkään en ihmetellyt sen enempää, vaan tajusin sen vasta hyvän matkaa puolivälin jälkeen mistä nimi kirjalle on tullut. Jäi myös tunne että (toivottavasti) tälle tulisi jatkoa. Vaikka joku osa minusta huutaa, että olisi kerrankin hienoa jos Ursulan toinen dekkari ei jatkaisi samojen henkilöiden parissa. Ehkä kuitenkin odotan seuraavaa innoissani kuin vichypullo.

En itse harrasta geokätköilyä enkä tunne kuin yhden, joka sitä harrastaa. On kuulemma hieno harrastus, mutta itse en jostain syystä ole innostunut aloittamaan. Enkä varsinkaan tämän kirjan lukemisen jälkeen. Tiedä mitä niistä purkeista löytyy.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tuomas Vimma: Helsinki 12


Kertoo Stadilaisesta itseään täynnä olevasta AD:sta uusmedia maailmassa.

Glamouria, gourmeeta, rahaa, materialismia, huumeita, seksiä, kieroutunutta sisar-rakkautta, takaa-ajoja, väkivaltaa, ystävyyttä, kuolemaa, draamaa, arabeja. Ja tämä kaikki and then some kansien välissä johon mahtuu 314 sivua. Tirskuin välillä ääneen, koska Vimman tapa kirjoittaa iskee tähän tätiin kuin sata salamaa. Alussa tosin häiritsi se Stadilaisittain kirjoittaminen, mutta yllättävää kyllä siihen tottui aika pian. Pyörittelin silmiäni sivu toisensa jälkeen ilmaantuvista nippelitiedoista jotka olivat iso osa tarinaa. Taitaa Vimmassa elää pieni juppi tai ainakin wannabe sellainen ellei ole jo. Tarina meni huimaa vauhtia eteenpäin ja välillä jopa nyrpistin nokkaani, kun ajattelin näitä narsistisia ihmisiä joita on meidänkin pieni maamme pullollaan. Tarinan käänteet nyt ainakin yllätti enkä olisi ihan alussa uskonut, että loppu on sellainen mitä se on. Joka aina miellyttää. Vaikka ehkä snadisti turhan överi, mutta se taisi olla tarkoituskin. Vetää överit ekalla kirjalla.

En muuten olisi varmaan korviani lotkauttanut Tuomas Vimmalle, mutta Kaiken voi lukea blogin arvostelussa mainittiin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja ja se jos mikä sai mielenkiintoni heräämään. Tosin, arvostelut jotka luin koskivat Raksaa, mutta tällainen nörtin ja graafikon sekoitus otti käsittelyyn tietysti ensin tämän.

Emma Donoghue: Huone


Kertoo 5-vuotiaan pojan äänellä millaista on asua yhdessä pienessä huoneessa äidin kanssa.

Olipas kokemus lukea tätä kirjaa. Vaikka tiesin, ettei kirja perustu tositapahtumiin, niin silti välillä tuntui niin todelliselta, että unohdin tarinan olevan fiktiivinen. Pidin siitä näkökulmasta, että tarinan kertojana on 5-vuotias poika siepatun äidin sijaan ja miten hienosti kaikesta tajusi mitä tarkoitetaan, vaikka se olikin kerrottu lapsen kielellä. Eikä sitä osaa edes tajuta millaisia asioita sitä ihan oikeasti pitäisi ottaa huomioon jos on koko ikänsä asunut pienessä tilassa pääsemättä ulkopuolelle (niinkuin Jack sanoisi). Aistiärsykkeet, bakteerit, aurinko, sade, asfaltti, epätasainen maasto, ruoho, kaupat, puhelimet, rappuset, ihmiset, ihan kaikki. Puhumattakaan henkisestä puolesta. Miten iso shokki se on.

On hirveää ajatella, että tässä maailmassa (ja epäilemättä myös tässä maassa) asuu ihan liikaa sairaita ihmisiä, jotka sieppaavat toisia ihmisiä ja pitävät heitä vankeinaan. Vain itseään miellyttääkseen. Näkevät kaiken sen vaivan, että rakentavat jonnekkin oman asuintalonsa välittömään läheisyyteen "vankisellin" ja vielä huolehtivat peruselintarvikkeista plus muista perusasioista ettei "vanki" ihan kuole käsiin. Voisivat kaiken tämän kanavoida johonkin muuhun. Sairasta. Niin kovin sairasta.

tiistai 6. elokuuta 2013

Daniel Domscheit-Berg: Wikileaks

Kuva Adlibriksen sivuilta.
Kertoo Wikileaksin taustoista sisäpiiriläisen silmin, ja syistä jotka johtivat Danielin ja Julian Assangen välirikkoon.

Tämä oli ihan pakko napata kirjastosta mukaan kun se niin osuvasti osui silmiin. Olen halunnut lukea tämän jo pitkään, mutta olen onnistuneesti unohtanut koko kirjan olemassaolon. Nyt se on luettu ja jo palautettukin kirjastoon lepäämään. Unohdin ottaa kuvan kirjan kannesta, joten piti lainata kuva Adlibriksen sivuilta.

Pidin aloituksesta, jossa ensin kuvaa sitä hetkeä kun välirikko oli jo tapahtunut ja siitä sitten vasta aloitti kertomaan Wikileaksin tarinaa alusta loppuun. Ehkä hieman jäi häiritsemään Danielin oma motiivi tämän kirjan kirjoittamiseen, koska pienesti paistoi joissain kohdissa katkeruus läpi. Eihän sitä toki voi ihmetellä, että häntä vähän ärsyttää kun Julian tuntuu olevan todella erikoinen ja narsistikin vielä, mutta niin. Ja siitä pidin, että Daniel nyt ainakin elää Wikileaksin periaatteiden mukaan ja julkaisee tietoja miten Wikileaks toimii. Tosin, tässäkin hieman ihmetytti kun kertoi aika tarkkaan järjestelmän tietoturvariskit ja haavoittuvuudet. Olisikin mukava tietää onko sivustolle tehty millaisia hyökkäyksiä kirjan julkaisun jälkeen ja onko niistä ollut huomattavaa haittaa. Joka tapauksessa jäi ihan hyvä maku tästä.

lauantai 3. elokuuta 2013

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin


Kertoo Iranilaisesta perheestä jotka muuttavat Ruotsiin. Elämää maahanmuuttajana.

Hävettää myöntää, mutta tämä kirja oli ihan pakko jättää kesken. Yritin jopa sivulle 220'ish asti antaa tälle mahdollisuuden sen hyvän aiheen vuoksi, mutta ei. Oli luovutettava. Olen lukenut sen toisen osan Toista maata joka oli sitten taas mielestäni ihan jees. Jos olisin tämän tarinan alkuosan lukenut ensin, niin olisi salettiin jäänyt toinen ostamatta ja lukematta.

Jotain tuosta puuttuu. Ja on sekava. Tiedän että kirjailija varmasti yritti joka luvussa kirjoittaa kulloisenkin tarinan kertojan roolissa, mutta mielestäni ei mennyt kyllä ihan putkeen tämä. Jotenkin tökähtävää. Suoraan sanottuna myös olin pitkästyä kuoliaaksi hitaasti kärsien sivu toisensa jälkeen. Tylsääääää.

perjantai 2. elokuuta 2013

painovalmis pdf

Nyt on Farkkulehti lähetetty painoon ja voi taas keskittyä olennaiseen. Eli kirjojen lukemiseen.

Ai niin, mutta sitähän olen tehnytkin. Enihau. Nyt voi sitä tehdä paljon paremmalla omallatunnolla. Tai jotain.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

kirjoista taittoon ja takaisin

Jottei menis ihan kirjablogiksi, niin pitää myös muusta kirjoitella. Vaikkakin täällä onkin nyt ihan hillitön buumi taas lukemiseen. Ainahan sitä on tullut paljon luettua, mutta nyt on ollut jo hiukan pidempään isompi into. Hyvää se tekee enkä yritäkään hillitä lukuintoa. On vaan sellainen ongelma että muutakin pitäisi tehdä kuin vaan lukea illat pitkät. Kuten nyt esimerkiksi saattaa päätökseen Farkkulehden 2/13 taitto, jotta sen saa painoon. Hyvällä mallilla se jo on vaikkakin Isosiskon piirtämä sarjakuva siitä vielä puuttuu. Josko sen saisi sitten huomenna tai viimeistään torstaina painoon.



Viime postauksessa aiheesta kerroin, että artikkelit tökkii tässä mainitussa lehdessä. Ei se tökkiminen loppunut tuijotteluun. Tuunasin kyllä asettelua, mutta ei ollut tuijottelusta apua tällä kertaa. Ainoa mikä auttoi oli "kokeile-ja-huomaa" tyylinen lähestymistapa. Nyt artikkelit on paikoillaan ja muutkin korjaukset tehty. Se on aina hieno hetki kun saa kaiken valmiiksi ja voi siihen asti hengähtää kunnes seuraavan numeron taitto alkaa. Tai no, oikeastaan paussi alkaa vasta sen jälkeen kun lehti kolahtaa postiluukusta ja sen on syynännyt tarkkaan läpi, jotta voi ottaa seuraaviin taas opiksi.

Hauskaa. Taittaminen on hauskaa. Ja aina näillä näppäimillä ja taiton palaessa kuumimmalla liekillä, nostan hattua jokaikisille oikealle graafikolle. Itseasiassa jatkuvastihan nostelen hattua heille. Minähän olen tällainen wannabe-graafikko, jonka leipätyö tulee siitä huolimatta varmaan aina olemaan iiteetä. Iiteelle sydämeni sykkii vaikka kiinnostaisi kokeilla miltä graafikko näyttäisi käyntikortissa. Josta tulikin mieleen, että hyvin harvat nykyään jakaa käyntikortteja. Onko mailien allekirjoitukset menneet fyysisen käyntikortin ohi? Ja jos, niin missä ihmeen välissä näin on tapahtunut? Olen ollut unessa.

Jung Chang: Villijoutsenet

Tässäpä valtaisan hyvä teos kaikille, joita kiinnostaa Kiinan viime vuosisadan historia kerrottuna kolmen kiinalaisen naisen tarinan avulla. Auttaa myös ymmärtämään mitkä tapahtumat ovat muokanneet kiinalaisista sellaisia mitä he ovat. Historiankirjoista saa varmasti peruskäsityksen, mutta tämä teos kuvastaa sitä todellisuutta jota kiinalaiset ihan oikeasti julkisivusta huolimatta elivät. Toki kerrottuna muutamien henkilöiden kautta, mutta voisin ajatella miljoonien ihmisten samaistuvan näihin. On jotenkin outoa ajatella, että tätä teosta ei saa julkaista vieläkään Kiinassa. Vielä oudompaa on se, miten edelleen Kiinassa sensuroidaan ihmisten vapaata nettisurffailua. Kuulemani mukaan esimerkiksi Facebook on täysin poissa pelistä. Tai ainakin oli vielä vuosi sitten.

Tämän luettuani ymmärrän paljon paremmin miksi kiinalaiset eivät esimerkiksi myönnä etteivät ymmärtäneet jotain asiaa eivätkä sano koskaan "ei" jos heiltä jotain pyytää. Varsinkaan työelämässä. Syyt ovat syvällä ja varsin ymmärrettäviä. Historia on muokannut kiinalaisista erikoisen kansan, jossa mielipiteitä ei arvosteta eikä niitä uskalleta tuoda julki edes pienessä piirissä. Ehkä siinä olisi länsimaalaisille hieman opittavaa, mutta ei toki tuossa mittakaavassa eikä samoin historian keinoin.

Pidin siis kovasti kirjasta ja suosittelen. Jung Chang kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä oli hyvä lukea vaikka aihe olikin raskas.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen


Hahhaa. Tämä oli hyvä. Pidän Härkösen tavasta kirjoittaa huumorintajuisesti ja vaatii suurta rohkeutta avata itsestään asioita julkisesti. Nostan hattua että Härkönen tekee näin vaikka saa ihan varmasti todella paljon paskaa niskaansa.

Tunsin täysin samoin raskausaikana. Tunnen edelleen olevani täysin keskinkertainen mutsi, mutta se ei poista sitä seikkaa että olen silti paras äiti...omalle lapselleni. Eikä varsinkaan sitä että Tytär on minulle tärkeintä maailmassa. Ja meitä keskinkertaisia mutseja nyt vaan tarvitaan tähän maailmaan. Eivät kaikki voi olla pullantuoksuisia superäitejä. Ihmettelin ja ihmettelen edelleen miten kovin kiellettyä on puhua totuudenmukaisesti raskausajasta ja niistä ensimmäisistä vauvakuukausista. Olen kuullut monta kertaa lauseen "et sä noita voi kertoa, kerrot vaan niistä hyvistä asioista". Kaikkihan on yksilöllistä eikä yksikään raskaus tai vauva ole samanlainen, mutta silti kaikille varsinkin ensimmäinen raskaus on uusi ja jännittävä asia joka saa meidät reagoimaan jollain tavalla. Itse reagoin pakokauhulla ja "elämä oli sitten siinä" fiiliksellä. Tyttären synnyttyä olin täysin pihalla tilanteesta enkä tajunnut mistään mitään. Revi siitä sitten "tämä on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut" ajatuksia kun mietit vaan mitä hittoa me ollaan menty tekemään. Pikku hiljaa tosin ajatukset kääntyi tuohon (=parasta) suuntaan ja kaikki elämän murheet poistuu kun pitää Tytärtä sylissä. Ensin piti vaan tutustua tähän uuteen ihmiseen ja saada itsensä tilanteen rouvaksi.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä


Oho. Vau. Ei voi muuta sanoa. Olen aina lukenut näitä jännitysromaaneja itseäni viihdyttääkseni ja lähinnä silloin jos takana on joku pettymys. Kirjapettymys siis. Jostain kumman syystä nämä tällaiset saa oloni paremmaksi kun yleensä tarinan kerronta on sujuvaa ja voi rauhassa lueskella kun tietää että kyllä se ratkaisu sieltä kerrotaan kun vaan malttaa. Tämän kirjan kanssa en vaan meinannut millään malttaa. Oli sen verran hyvä. Alussa häiritsi ihan hiukan kun oli lyhyitä kappaleita ja jatkuvasti ns päähenkilö vaihtui. Mutta mitä pidemmälle luin, sen vähemmän tuo häiritsi. Se ihan lopun käänne Mårtenin kanssa sai kulmat kurttuun ja olisi mielestäni saanut jäädä kokonaan pois. Mutta ehkäpä sitä draamaa vaan kirjailijan mielestä tarvittiin. Joku tällainen käänne jota ei vaan osaa odottaa. Ainakaan minä. Ehkä joku muu osasi.

Oli erikoisen hyvä jännäriksi. Tosin, näitä tällaisia ei oikein voi lukea kuin kerran, koska omasta mielestäni juju näissä on juurikin se yllätyksellisyys. Se kun ei tiedä miten osaset soljuu paikoilleen ennenkuin vasta lopussa.

Yks tykkää.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

kesälukumaraton vol 2.0: NYT

Termarissa koko pannullinen kahvia. Evästä vierellä. Läppäri lähellä blogin päivittämistä ja muiden suoritusten seuraamista varten. Myös kännykkä jos vaikka twitteriäkin päivittäisi lukemisen ohessa. Ja onpa nuo tärkeimmätkin eli kirjat jo kasattu ihan lähelle. Talossa ei muita ihmisasukkaita kuin minä, joten NYT se alkaa. Tämä ihana päivä kun saa rauhassa lukea ihan koko päivän. Siippakin kyseli että saakos minulle soittaa päivän mittaan miten, mutta tuumasin että soittaa voi...varautuu vaan siihen että vastausprosentti saattaa vaihdella sen mukaan miten pahasti kirja on kesken. Eli normaalia minua.

Siinä missä esimerkiksi Hys, äiti lukee nyt! on jo ehtinyt lukea 377 sivua, minun urakkani alkaa vasta. Perästä tullaan.

14:00 Alkuruokana tarjoillaan Päivi Koukkarin Hidasteita. 100 sivua. Toivottavasti tämä taktiikka toimii, että aloitan lyhyimmästä. No. Sen näkee sitten kun kello lyö huomenna 14:00.

15:02 Alkuruoka nautittu ja mitäpä siitä sanomaan paitsi että blääh. Hieman huono valinta maratonille. Toivottavasti Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen pääruokana maistuu paremmin. Ja kunpa joku opettaisi naapurin tytölle ettei ole soveliasta pimputtaa pianoa kun toinen yrittää maratoonata.

17:27 Hah, jopas oli hauska 232 sivun tuokio Anna-Leena Härkösen parissa. Kertaakaan en sortunut katsomaan kelloa enkä sivumääriä. Se jos mikä tietää aina hyvää kun vaan nautiskelee lukemastaan. Tämän kirjan parissa välillä jopa naurahtaen. Mahtavaa silmälasien pääruokaa. Seuraavaksi Camilla Läckbergin Enkelintekijä. Katsotaan mitä siitä tulee.

18:09 Luinpas tässä välissä vielä Annikka Mutasen Malmivaara! artikkelin Readberrystä. Olen suorastaan ihastunut LongPlayn julkaisemiin hitaan journalismin artikkeleihin ja päätin säästää (vaikka vaikeaa oli) tämän viimeisimmän lukumaratonille. Tästä on vähän vaikea nyt laskea sivuja koska fontin koko ruudulla määrittelee myös sivumäärän, mutta pienimmällä valittavalla fontilla määrittelen nyt itse että sivumäärä on 48.

00:58 Jopas oli tarina. Enkelintekijään jäin koukkuun enkä edes muistanut lukumaratonia kun vaan ahmin tarinaa. Toki siinä välissä pidin taukoja, mutta muuten, jestas miten hienosti koottu tarina. Vau. Mahtava päätös tälle päivälle. Nyt en malta olla kurkkaamatta miten muut ovat pärjäilleet ja sitten pitäisi varmaan mennä maaten. Jos malttaa. Voipi olla että ihan hiukan luen vielä eiliseltä kesken jäänyttä Villijoutsenet kirjaa. Tai jos en enää nyt yöllä jaksa, niin sitten toivottavasti huomenna vielä ennenkuin kello lyö 14:00 jolloin maratonini loppuu. Onpa mennyt päivä nopeasti, mutta todella rentouttavasti.

03:19 En malttanut olla tarttumatta vielä vähän Villijoutseniin, joten kartutin saldoa vielä 72 sivulla. Ellen unien jälkeen enää ehdi lukemaan, niin olen silti tyytyväinen saldoon ja ennen kaikkea onnellinen kun vietin näin laadukkaan päivän.

14:00 Maratoni ohi. Hyvää fiilistä pukkaa edelleen. Käynpä heti päivittämässä lopputuloksen Hys, äiti lukee nyt! blogiin ja kirjoitan jonkun näköisen yhteenvedon kirjoista myöhemmin. Nyt pitää hakea Tytär kotiin kun julmasti nakkasin hänet evakkoon maratonin tieltä, mutta joskus pitää tehdä mitä pitää tehdä.



{nautitut annokset}
Päivi Koukkari: Hidasteita. 100 sivua.
Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen. 232 sivua.
Annikka Mutanen: Malmivaara! (LongPlayn julkaisema artikkeli). 48 sivua.
Camilla Läckberg: Enkelintekijä. 486 sivua.
Jung Chang: Villijoutsenet. 72 sivua.

{lopputulos}
100 + 232 + 48 + 486 + 72 = 938 sivua

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Gösta Karf: Kun elämä pysähtyi


Kirja oli, kuten arvata saattaa, pysähdyttävä ja liikuttava. En osaa edes kuvitella millaista se on kirjoittaa kirjaa elämänsä tuskaisimmasta päivästä ja sen jälkeisestä elämästä. En osaa sanoa enkä pysty sanomaan muuta kuin että olen iloinen ettei pienen Markuksen kuolema erottanut muuta perhettä vaikka läheltä piti. 

Luin tämän varaslähtönä lukumaratonille kun en malttanut pitää näppejäni erossa juuri lainaamistani kirjoista. Teki hyvää lukea kertarysäyksellä yksi kirja ja vähän lämmitellä silmälaseja keskiviikkoa silmälläpitäen. 


maanantai 22. heinäkuuta 2013

kesälukumaraton vol 2.0: valmistelut

Blogistanian kesälukumaratonin valmistelut julistetaan alkaneeksi ja aloitan tietysti tärkeimmistä eli kirjoista. Niiden valinnasta. Huomenna mietitään eväspuolta. Kirjahyllyssä komeilee hävyttömän monta bufferikirjaa muiden proggisten jalkoihin jääneitä. Tosin, kävin tänään kirjastossa lukumaratonia silmälläpitäen joten jää ainakin osa omista bufferiin. Onhan se silti mukavaa että bufferissa on edes jotain jos ilmaantuu iso lukemisen nälkä.

Tässä oma pinkkani josta tulee maratonille silmälasien ruokaa.


Näistä varmoja ovat ainakin Härkösen Heikosti positiivinen, Läckbergin Enkelintekijä ja lyhyempi mutta varmasti raskaampi Päivi Koukkarin Hidasteita. En vaan malttaisi odottaa, mutta tämä tunne palkitaan keskiviikkona jahka maraton alkaa. 

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Blogistanian kesälukumaraton vol 2.0

Päätinpä minäkin osallistua tähän toiseen lukumaratoniin kun ensimmäinen meni jotenkin ihan ohi. Eikä niillä 50 sivulla mitä ekan maratonin tukijoukoissa luin oikeen pääse pröystäilemään. Tai tekemään mitään muutakaan. Olkoon se siis ensi keskiviikon aperatiivi. Startteri.

Vielä en ole lyönyt lukkoon mitä luen, mutta jonkunlainen ajatus muhii kuitenkin jossain päin aivoja. Ehkä listalle päätyy ainoastaan kaksi kirjaa joista toisessa 486 sivua ja toisessa 306. Tai sitten vetelen kirjastoon fiiliksellä ja otan sieltä nipun hieman pienemmällä sivumäärällä. Katsotaan mitä tuleman pitää. Pääasiassa meinaan vaan nautiskella päivästä lukien ja toisten suorituksia mielenkiinnolla seuraillen. Nykyään harvinaista herkkua edes lukea yhtä kokonaista kirjaa päivän aikana joten tästä päivästä otan kaiken irti. Nautiskelen. En kiirehdi. Ja aloitan vasta iltapäivällä kahden kolmen aikoihin, koska silloin Tytär on jo viety mummin hoiviin.

Ai niin, pitääkin mennä ilmoittautumaan tänne aka "Hys, äiti lukee nyt!" blogiin.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut


Jopas oli hieno kirja. Kerrassaan mainio. Siinä esiteltiin faktat faktoina ja kertoi asiat niinkuin ne on eikä sortunut missään vaiheessa saarnaamiseen. Olen faktatyttö ja haluan pitää faktat erillään mielipiteistä. Faktat faktoina. Mielipiteet mielipiteinä. En pidä saarnaamisesta enkä omien uskomusten tuputtamisesta. Koskee ihan kaikkea eikä pelkästään eläinten hyvinvointia. Tässä kirjassa annettiin paljon faktaa jonka pureskeluun minulta menee hetki jos toinenkin. Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille. Kaikkihan syövät ja todella suuri osa populasta syö juurikin broileria, sikaa tai nautaa. Siinä mielessä tuumailisin että monia ihmisiä kiinnostaisi juurikin tämä kirja.

Pidin tästä siis kovasti ja avautui jälleen silmät miten pitäisi olla tarkempi valitessaan vatsansa täyttäjää. En syö punaista lihaa kovinkaan paljon ja olen suosinut broileria aina kuvitellen että se olisi jotenkin parempi vaihtoehto eettisesti. Jep. Tässä taas huomaa miten sitä itsekin sortuu kuvittelemaan ottamatta selvää faktoista. Vai onkohan tässä(kin) kyseessä klassinen "tieto lisää tuskaa" -tyylinen ajatusblokki. Voi olla, mutta minä kiitän Elinaa ja oman talouden ruokapöydästä poistuu tästä lähtien broileri. Kananmunat olen jo kauan syynännyt enkä suostu ostamaan ollenkaan jos ei ole mieleistä kaupassa tarjolla.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat


Piti tämäkin kirja kahlata samantien loppuun kun kerran sen aloitin pettymyksissäni Säkenöivien hetkien jälkeen. Olisi pitänyt kyllä tehdä taittohommia, mutta lukumaratonin kunniaksi (http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2013/07/blogistanian-kesalukumaraton-i-lahestyy.html) päätin antaa muutaman sivun tälle kirjalle juuri tänä iltana.

Tarina vei mukanaan ja pysyin mukana hienosti joka ei tällaisissa ole aina niin sanottu omalla kohdalla. Varsinkaan kun ei kirjaa kahlaa läpi yhdellä istumalla vaan jättää yöksi muhimaan. Kyllä muutamissa kohdissa otti kunnolla sydämestä kun eläydyin niihin tuskiin joita kuvattiin. Ja olisin kovin toivonut vieläkin makeampaa loppua, mutta asiaa tuumailtuani hetken totesin itselleni että hyvä näin. Jos loppu olisi ollut juurikin sellainen mitä olisin toivonut koko sydämestäni, olisin kuitenkin tuhahtanut miten nämä tällaiset on niin ennalta-arvattavissa. Eli loppu hyvin kaikki hyvin. Loppu hyvin tarpeeksi hyvin paremmin sanottuna.