Minulla on aina ollut jännä suhde kirjamessuihin. Joka vuosi kun ensimmäiset mainokset kirjamessuista saavuttaa silmälasini, innostun suuresti ja olen kuin pikkutyttö, joka halajaa esitteessä bongattua prinsessamekkoa barbielle. Selitän suu vaahdossa kotona miten sinne on päästävä ja miten ihania tapahtumia nuo tuollaiset ovatkaan. Sitten vihdoin koittaa se päivä kun messut alkaa. Innoissani hyökkään messukeskuksen porteista sisään. Ja mitä tapahtuu. Heti alkaa se aivan jäätävä valitus, josta ei tule loppua. Valituksen aiheet ovat kestokamaa; aivan liikaa ihmisiä, jengi on aivan sekaisin, ahdistaa, miks hitossa mä tänne taas tulin, kirjoja ei saa hyvällä halvennuksella, mitään mielenkiintoista tapahtumaakaan täällä ei ole, wtf, en jaksa, tahdon pois. Viihdyn messuilla siis yhtä hyvin kuin Stockan Hulluilla Päivillä jonne en mene vaikka maksettaisiin. Niin. Ja silti joka vuosi aika kultaa muistot ja tungen väkisin messuhumuun mukaan. Valittamaan.
Tänä vuonna korotin Turun kirjamessujen osalta vielä panoksia ja pidin hyvänä ideana ottaa mukaan sekä tyttäreni, äitini että isoäitini. Joopa joo. Kuten arvata saattaa, tuo keikka oli susi jo syntyessään. Ei jäänyt hyvä mieli kenellekkään. Vannoin pyhästi etten todellakaan mene enää kirjamessuille. Ikinä. En varmasti mene. En en en.
Helsingin kirjamessut läheni lähestymistään. Huomasin surffailevani niiden nettisivuilla. Ihan vain katsomassa. Tök. Click. Oho, tilasin messuesitteen. Ihan vain huvikseni. Vielä tässäkin vaiheessa selittelin sekä itselleni että miehelle etten todellakaan ole menossa. Messut alkoivat enkä ollut menossa. Tuli perjantai. En ole menossa. Lauantai. Vitsi kun harmittaa kun en mennyt. Koitti sunnuntai ja miten sattuikaan, mutta istuin junassa kohti Pasilan asemaa. Junassa luin John Irvingin Oman elämänsä sankaria ja yritin virittäytyä valitustunnelmaan. Tiedä sitten mistä johtui, mutta yllätin itsenikin ja oikeasti viihdyin jo heti kun ovesta tulin sisään. Totesin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että näin liukuportaissa heti ensi kättelyssä Laila Hirvisaaren. Hymyilin todella typeränä, mutta onneksi Laila on varmasti tottunut itsekseen hymyileviin typeryksiin. Surffailin ekstaasissa ympäri halleja ja päätin mennä hakemaan Readberryn ständiltä hopeatoffeeta ja Tuomas Vimman romaanin. Tiskin alta tietysti, koska niin olivat Twitterissä ilmoittaneet. Menin siltikin vaikka näin että itse Vimma seisoi ständillä myös. En osaa puhua fanituksen kohteilleni eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. En osannut sanoa Vimmalle mitään. Kiitin signeerauksesta ja kipitin äkkiä pois. Toki laitoin 20 metriä käveltyäni twiitin, jossa kiitin sekä Readberryä että Vimmaa karkeista, kirjasta ja nimmarista. Että näin. Siitä kiiruhdin katselemaan suuren suurta fanituksen kohdettani, jonka olen nostanut jumalolennon kategoriaan. Kauko Röyhkä. Kuuntelin miestä täysin haltioissani ja uskaltauduin signeeraustilaisuuteen. Kerroin nimeni ja inisin miten olen suuri fani. Ja kipitin äkkiä pois. Hymyillen typerästi, koska olin juuri saanut Kaukolta nimmarin. Miten teiniä, mutta eikös meissä jokaisessa asu pieni teini. Minun ei pitänyt ostaa kuin yksi kirja messuilta, mutta tulin viiden kirjan kanssa kotiin. Mutta mikäs siinä. Mielestäni Helsingin kirjamessut ansaitsivat sen.
Oli hienoa saada erittäin positiivinen kirjamessukokemus. Olen onnellinen. Tyytyväinen. Hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti