perjantai 22. elokuuta 2014

Marko Kilpi: Kadotetut


Marko Kilpi on itselleni ihan uusi tuttavuus ja nappasinkin tämän kirjan ihan sokkona Filmtownista matkaan. Ja olipa hyvä kun niin tein. Luin tämän yhdellä istumalla kun en vaan kerrassaan pystynyt jättämään kesken. Istumalihaksissa ja silmissä tuntui, mutta ei haittaa. Oli se sen arvoista. Pidin jotenkin tosi kovasti kaikista niistä pohdinnoista ja juonesta. Kerronta oli minun makuuni juuri sopiva ja henkilöhahmot sopivan kiinnostavia ja tarinaan sopivia. Muutaman kliseen olisi toki voinut jättää pois, mutta eipä ne siellä seassa juuri haitanneetkaan. Muutama käänne yllätti, joka on aina mukavaa. Yksi niistä yllätti positiivisesti kun olin jo ihan sydän sykkyrällä huokailemassa "ei". Oli myös mukavaa kun epäilykseni juonen käänteestä osoittautui täysin tuulesta temmatuksi. Se oma epäilyni olisi nimittäin ollut ihan dorkaa, mutta ei toki mahdotonta.

Tässä myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista kokemusta poliisin työstä. Pieniä nippelitietoja paukkui vähän joka kulmassa, jotka toki myös kunnollisella taustaselvityksellä selviäisi, mutta silti niistä jotenkin huokui oma kokemus todella vahvasti.

Itse henkilökohtaisesti kunnioitan poliisin työtä korkealle enkä yhtään ihmettele, että jotkut heistä kyynistyy kun kuuntelee samoja tekosyitä vuodesta toiseen. Suurin osa tekee erittäin hyvää työtä ja viime aikoina olen iloisena laittanut merkille miten ovat rantautuneet myös someen. Helsingin poliisi ansiokkaasti päivittää hauskalla tyylillä twitteriä ja Turun poliisi on ottanut instagrammin haltuunsa. Erittäin hauskaa ja hyvää. Kaikkihan ei tietysti tykkää poliisin rennosta ja hauskasta tyylistä somessa, mutta itse pidän siitä kovasti. Keep up the good work.

Laila Hietamies: Unohduksen lumet


Olipas kiva jatkaa suoraan siitä mihin Lehmusten kaupunki jäi. Kaikki tapahtumat ja henkilöt hyvässä muistissa. Tämä kirja myös eteni nopeammin kuin mitä ensimmäinen osa, joten siitäkin syystä pidin suuresti tästä osasta. Sota syttyi ja ihmisten elämä muuttui kertaheitolla ihan toisenlaiseksi. Poispyyhitty huoleton ja vakaa elämä. Hienosti Laila kuvaa myös sota-aikaa kaiken muun hienon kerronnan lisäksi. Muutamia juonellisia yllätyksiäkin löytyi, jotka olivat koskettavia ja surullisia. Hieman alussa harmitti kun Ilonan tarina jäi niin vähälle huomiolle, mutta onneksi siihenkin palattiin ja sitä valoitettiin kirjan loppupuolella enemmän.

Tämän enempää en tästä kirjasta osaa sanoa. Pidin. Tykkään. Laila on hieno. Lailan tarinat ovat hienoja. Nyt sitten odottelen, että Kukkivat kummut kolahtaa postilaatikkoon, jotta voin jatkaa siitä mihin tämä jäi. Odotan innolla.

Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki


Vihdoin ja viimein löysin tämän Lehmusten kaupunki sarjan aloituskirjan ja kotiutin sen tietysti heti. Suomalaisen kirjakaupan alehyllystä. Ja olikin hieno löytö, koska tämä painos sisälsi heti kärkeen vanhoja valokuvia Lappeenrannasta kera Lailan kommenttien. Nuo juuri ovat sitä parhainta antia. Maisemien visualisointi. Vaikka kyllä toki Lailan kirjalliset ansiot auttavat kyllä visualisoimaan maisemat ihan hienosti. Silti oli hienoa nähdä omin silmin ne maisemat valokuvista.

Olen siis joskus aikoinaan lukenut sarjan kolme viimeistä osaa, mutta neljä ensimmäistä on jäänyt lukematta. En muista ihan hirveän hyvin noita kolmea viimeistä, joten nyt onkin jo korkea aika lukea koko sarja alusta loppuun. Booktori tapahtumasta kotiutin toisen ja neljännen osan, joten piti odottaa että tämä ensimmäinen osuu räpylöihin, jotta tulee luettua kirjat vihdoin järjestyksessä.

Sitten itse asiaan. Inhottava sanoa, mutta hieman hitaasti lähti kirja liikkeelle eikä oikein päässyt lentoon lopussakaan. Silti nautin tämän lukemisesta, koska kuvaa historiaa ja Laila osaa kuvata arkisia asioita mahtavasti. Oli myös mukavaa päästä koko tarinasta jyvälle vaikka ei ihan kunnollisessa muistissa noiden kolmen viimeisen kirjan tarinat olekaan. On niin hassua ajatella kaikkia noita sosiaalisia sääntöjä joita tuohon aikaan oli ja karmivaa ajatella tuota "ennen sotaa" fiilistä. Kaikki oli niin toisin ja romantisoin tuota ajanjaksoa vaikka tosiasiassa olen vallan tyytyväinen nykyaikaankin. Tykkäsin tarinasta, tykkäsin kuvista, tykkään Lailasta. Tästä se sarjan lukeminen alkaa. Kivaa.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake


Jälleen yksi kuukaudenkirja, jonka unohdin perua. Olen nyt tässä lähiaikoina lukenut kaksi Khaled Hosseinin Afgaanitarinaa, niin olisin ihan sillä perusteella perunut tämän jos vaan olisin muistanut. Näin kirjan luettuani olen kuitenkin tosi tyytyväinen tähän päähäni, joka on kuin hattaraa mitä muistiin tulee. Oli toki samankaltaista kuin mitä Khaled Hosseinilla, mutta kuitenkin niin eri. Unohdin välillä, että kyseessä on omaelämänkerta kun luetut asiat olivat niin sävähdyttäviä. And by sävähdyttävä tarkoitan hurja. Sitten kun taas ajatus hiipi mieleeni, että nämä asiat oikeasti tapahtuivat kirjoittajalle, niin se tuntui ihan kamalalta. Niin pieni poika. Niin paljon pahoja kokemuksia. Vaikka kaikenikäisillehän tuollaiset kokemukset ovat liikaa. Sodassa myös siviileillä tarvitaan kosolti neuvokkuutta (jota varmaan kertyy sitä mukaa kuin mitä sotiminen jatkuu) ja ennen kaikkea sylin täydeltä onnea. Ja välillä kumpikaan näistä ei ole tarpeeksi. Näitä kumpaakin oli onneksi Qais Akbar Omarin perheellä.

Olin silti suhteellisen hämmästynyt, että siviilit kokivat Talibanien hallinnon aikaan elämänsä paljon turvallisemmaksi kuin mitä aikaisempien hallintojen aikaan. Ja myönnän tietämättömyyteni, etten edes tajunnut sodan alkaneen jo kauan ennen Talibaneja. Häpeän. Olen tästäkin syystä onnellinen, että kirjan luin, koska nyt olen taas viisaampi. Siinäkin suhteessa olen viisaampi etten ollut aiemmin oikeastaan edes tajunnut, että Kabulissa voi asua eikä se enää ole sota-aluetta. Häpeän. Mutta, joka päivä oppii jotain uutta joten häpeä ei onneksi ole pitkäaikainen.

maanantai 11. elokuuta 2014

John Irving: Kaikki isäni hotellit


Hiphei. Täytyy kyllä sanoa, että Irvingillä on sellainen tapa kirjoittaa, joka osuu tähän tätiin kuin sata salamaa. Varsinkin kielenkäyttö on jokseenkin hilpeää. Vaikka sanottava on, etten minä oikeasti tiedä mitä sanoja alkuperäisissä kirjoissa on, koska olen lukenut Irvingiä vain ja ainoastaan suomennettuna. Eli saattaakin hyvin olla niin, että pidän suomennoksista (vaikka väliäkös sillä mistä kirjassa pitää, kunhan pitää). Pitänee joskus kotiuttaa jostain yksi originaali verrattavaksi.

Tämäkään kirja ei ollut poikkeus tähän "yks tykkää" fiilikseen. Heti ensimmäisestä sivusta alkaen muistin mikä minua tämän miehen kirjoissa viehättää. Juonet eivät ole juurikaan kiinnostavia, mutta silti tarina imaisee mukaansa. Enkä voi kuin ihmetellä miten rankkoja asioita käsittelee hyvinkin Irvingimäisellä tavalla. Eleettömästi, mutta kuitenkin niin ettei jää sanoma epäselväksi. Tässäkin kirjassa käytiin todella rankkoja asioita, joista jotkut tuli ihan puun takaa eli yllätysmomentti oli suuri.

Siinä missä juonet ovat, ellei nyt tylsiä, niin ainakin snadisti epäkiinnostavia, henkilöhahmot sen sijaan kompensoivat isosti tuota puolta. Hahmot ovat tässäkin kirjassa erittäin kiinnostavia. Joistakin voidaan toki olla montaa mieltä, mutta Irving osaa kuvata kaikki hahmot erittäin kiinnostavassa valossa.

Pidän kovasti. Pidin kovasti. Pitänee jatkaa Irvingin kirjojen kotiuttamista kun niitä sopivasti nenän eteen osuu.

lauantai 9. elokuuta 2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä


Oho, onkin jäänyt kirjoittamatta tästä vaikka sen luinkin jo joku aika sitten. Tämä kirja tuli hieman vahingossa kun unohdin jälleen kerran perua kuukaudenkirjan. En tosin ollut yhtään pahoillani kun luin takakannesta mihin aikakauteen kirja sijoittuu. Punakapina ja sen jälkeiset lähivuodet kiinnostavat minua todella paljon, joten oli mukava lukea romaani aiheesta.

Muistikuvani tästä kyseisestä kirjasta oli positiivinen, mutta olin antanut goodreadsissä tälle vain kaksi tähteä. Nyt mietin pääni puhki miksi olin päätynyt heti kirjan luettuani kahteen tähteen enkä esim kolmeen. Kuitenkin. Hahmot olivat mielestäni mielenkiintoisia ja erittäin mukavasti oli Hämeen-Anttila maalannut kuvaa Helsingin kaduista siihen aikaan. Onneksi ensimmäisillä sivuilla oli kyseinen kartta myös, jota tutkin pitkään ja hartaasti sekä ennen ja jälkeen kirjan lukemisen. Björk oli hauskanen, mutta naisasioiden vatvominen olisi voinut jäädä vähemmälle. Ne eivät olleet kovin kiinnostavia. Mutta ehkäpä näiden asioiden vatvomisen selitys löytyy sitten sarjan seuraavasta osasta. Sen verran mielenkiintoinen tämä kirja kuitenkin oli, että tulen varmasti lukemaan seuraavankin osan.

Tuntuu todella oudolta, että 100 vuotta sitten Suomessa elettiin niin vahvaa vihakautta. Toisia Suomalaisia kohtaan. Toiset olivat punaisia ja toiset valkoisia. Punaiset tappoivat valkoisia, valkoiset tappoivat punaisia. Vihapäissään. Se on outoa. Omat isovanhemmat ovat eläneet toisen maailmansodan ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa ovat eläneet sekä ensimmäisen maailmansodan että punakapinan. Niin lähellä on tuo aikakausi, mutta kuitenkin nykyään niin kaukana. Onneksi. Että vihan kausi on mennyttä. Eikä toivottavasti koskaan tulekaan takaisin. Jokaisesta suvusta myös löytyy tarinoita punakapinan ajoista, jos niistä vaan on joskus myöhemmin juteltu tai jos niistä löytyy esimerkiksi valtionarkistosta tai muualta tietoa. Kiehtovaa ja samalla todella surullista.