Jälleen yksi kuukaudenkirja, jonka unohdin perua. Olen nyt tässä lähiaikoina lukenut kaksi Khaled Hosseinin Afgaanitarinaa, niin olisin ihan sillä perusteella perunut tämän jos vaan olisin muistanut. Näin kirjan luettuani olen kuitenkin tosi tyytyväinen tähän päähäni, joka on kuin hattaraa mitä muistiin tulee. Oli toki samankaltaista kuin mitä Khaled Hosseinilla, mutta kuitenkin niin eri. Unohdin välillä, että kyseessä on omaelämänkerta kun luetut asiat olivat niin sävähdyttäviä. And by sävähdyttävä tarkoitan hurja. Sitten kun taas ajatus hiipi mieleeni, että nämä asiat oikeasti tapahtuivat kirjoittajalle, niin se tuntui ihan kamalalta. Niin pieni poika. Niin paljon pahoja kokemuksia. Vaikka kaikenikäisillehän tuollaiset kokemukset ovat liikaa. Sodassa myös siviileillä tarvitaan kosolti neuvokkuutta (jota varmaan kertyy sitä mukaa kuin mitä sotiminen jatkuu) ja ennen kaikkea sylin täydeltä onnea. Ja välillä kumpikaan näistä ei ole tarpeeksi. Näitä kumpaakin oli onneksi Qais Akbar Omarin perheellä.
Olin silti suhteellisen hämmästynyt, että siviilit kokivat Talibanien hallinnon aikaan elämänsä paljon turvallisemmaksi kuin mitä aikaisempien hallintojen aikaan. Ja myönnän tietämättömyyteni, etten edes tajunnut sodan alkaneen jo kauan ennen Talibaneja. Häpeän. Olen tästäkin syystä onnellinen, että kirjan luin, koska nyt olen taas viisaampi. Siinäkin suhteessa olen viisaampi etten ollut aiemmin oikeastaan edes tajunnut, että Kabulissa voi asua eikä se enää ole sota-aluetta. Häpeän. Mutta, joka päivä oppii jotain uutta joten häpeä ei onneksi ole pitkäaikainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti