Marko Kilpi on itselleni ihan uusi tuttavuus ja nappasinkin tämän kirjan ihan sokkona Filmtownista matkaan. Ja olipa hyvä kun niin tein. Luin tämän yhdellä istumalla kun en vaan kerrassaan pystynyt jättämään kesken. Istumalihaksissa ja silmissä tuntui, mutta ei haittaa. Oli se sen arvoista. Pidin jotenkin tosi kovasti kaikista niistä pohdinnoista ja juonesta. Kerronta oli minun makuuni juuri sopiva ja henkilöhahmot sopivan kiinnostavia ja tarinaan sopivia. Muutaman kliseen olisi toki voinut jättää pois, mutta eipä ne siellä seassa juuri haitanneetkaan. Muutama käänne yllätti, joka on aina mukavaa. Yksi niistä yllätti positiivisesti kun olin jo ihan sydän sykkyrällä huokailemassa "ei". Oli myös mukavaa kun epäilykseni juonen käänteestä osoittautui täysin tuulesta temmatuksi. Se oma epäilyni olisi nimittäin ollut ihan dorkaa, mutta ei toki mahdotonta.
Tässä myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista kokemusta poliisin työstä. Pieniä nippelitietoja paukkui vähän joka kulmassa, jotka toki myös kunnollisella taustaselvityksellä selviäisi, mutta silti niistä jotenkin huokui oma kokemus todella vahvasti.
Itse henkilökohtaisesti kunnioitan poliisin työtä korkealle enkä yhtään ihmettele, että jotkut heistä kyynistyy kun kuuntelee samoja tekosyitä vuodesta toiseen. Suurin osa tekee erittäin hyvää työtä ja viime aikoina olen iloisena laittanut merkille miten ovat rantautuneet myös someen. Helsingin poliisi ansiokkaasti päivittää hauskalla tyylillä twitteriä ja Turun poliisi on ottanut instagrammin haltuunsa. Erittäin hauskaa ja hyvää. Kaikkihan ei tietysti tykkää poliisin rennosta ja hauskasta tyylistä somessa, mutta itse pidän siitä kovasti. Keep up the good work.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti