Kertoo lähinnä toimistorottien duuneista ja siitä mikä niissä vituttaa.
Heti kärkeen pahoittelen vulgaareja sanoja, joten jos niitä karttaa, kannattaa lopettaa lukeminen heti nyt.
Tämä oli sitä taattua vitutustavaraa Pasalta ja Atpolta, joita ennen tätä on vituttanut kaikki ja parisuhde. Vai tuliko parisuhde samaan aikaan työn kanssa. Ihan sama, jätkiä vituttaa joka tapauksessa kummatkin riippumatta missä järjestyksessä ne on julkaistu. Mikä parasta myös tässä kirjassa, mikään tai kukaan ei ole turvassa. Jokainen saa osansa, ketään tai mitään ei suosita. Mahtavaa vitutuksen kanavointia. Jota oli myös kalenterissa, jossa joka päivälle oli varattu oma aihe vitutukselle. Se vasta hienoa on, koska jätkiähän vituttaa joka päivä, niin hyvä se on kirjoittaa ne ylös, että mikä juuri siinä päivässä vituttaa. Enihau. Tässä työtä koskevassa oli myös nähtävissä huimaa parannusta ihan ensimmäiseen kirjaan. Ihan teksteissä ja aiheiden jaottelussa. Vaikka, toisaalta, niin, mitä merkitystä noillakin on, mutta oli se silti mukava huomata miten vitutuksesta huolimatta jätkät on oppineet jotain matkan varrella.
Oma historiani Pasan ja Atpon kanssa alkoi jo silloin kun nämä spedet kirjoitti blogia. Kirjathan on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin. Muistaakseni aloin lukemaan näiden blogia jo suht alusta, koska se oli jotain todella hauskaa ja sellaista mitä ei kovin moni edes uskaltaisi julkisesti interwebbiin kirjoittaa. Hauskoja urpoja nämä kaksi ja tietysti minua vituttaa koska luen näitä. Se tekee itsestäni säälittävän urpon. Onneksi laitan tämän nimenomaisen teoksen ex-kollegoille, jotka vielä irvistelevät vanhassa työpaikassani. Tekeekö se minusta vähemmän urpon? Ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti