Kertoo suomalaisen sairaanhoitajan ja intialaisen lentokapteenin rakkaudesta, kulttuurien yhteentörmäyksestä, Intiasta ja suomalaisista Punaisen Ristin työntekijöistä.
Oli outoa lukea tätä kirjaa. Pelkäsinkin jopa hieman. Juuri sen takia mitä olen täälläkin toistellut kuin mantraa...Laila on yksi lempikirjailijoistani ja olen rakastanut kaikkia hänen Karjalankannakselle, Laatokan Karjalaan ja Venäjälle suuntautuvia kirjojaan. Että miten tällainen Intiaan sijoittuva kirja sopisi minun pirtaan. Varsinkin kun oma suhtautumiseni intialaisiin on vähän niin ja näin johtuen pitkästä työhistoriastani heidän kanssaan, jonka ohessa olen tutustunut heihin myös työn ulkopuolella. Mutta niin. Kyllä täytyy sanoa, että kaikista Lailan kirjoista joita olen lukenut, tämä on ehdottomasti huonoin. Oikein mukavaa kieltä ja tarinan osaa kertoa mukaansatempaavasti, mutta mutta. Kirjan parasta antia olivat mielestäni sairaaloihin sijoittuvat. Loppu oli mielestäni ihan turhaan pidennetty ja odotinkin ihan villinä, milloin se kirja oikein loppuu, joka oli minulle todella outo tunne. Lailan kirjojen kohdalla siis.
Kirja oli sinällään mielenkiintoinen (ehkä juuri pitkän työhistoriani takia intialaisten kanssa) ja pystyin hyvin samaistumaan Kaarinin ajatuksiin, jossa en ymmärrä laisinkaan miksi intialaiset ajattelevat niinkuin ajattelevat. Olen käynyt Delhissä, joka oli mielestäni kiehtova paikka. Chennai ei niinkään. Intia eroaa ihan joka suhteessa Suomesta. Kirjassa on hienosti otettu kantaa juuri tähän miten erilaista siellä on ja miten eri tavalla ihmiset siellä ajattelee asioista kuin me suomalaiset. Itse törmäsin siellä naisena sellaisiin asioihin, että oikein nauratti ja kyllä välillä vituttikin. Ehkä näistä kokemuksista pitää kirjoittaa oma postauksensa...jos vaan saan joskus aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti