Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva: adlibris

Mikä kansi. Oli pakko lainata kuva Adlibriksen sivuilta, jotta kannesta saa edes vähän sitä samaa fiilistä miltä se sormissa tuntuu ja silmälaseissa livenä näkyy. Kiiltävää liukasta hopeaa ja mattaa karheaa mustaa. Oijoi. Uijui. Hivelin pelkästään kantta jotain viisi minuuttia ennenkuin nuuskaisin uudenkarhean kirjan tuoksua. (kyllä, niin pitää tehdä aina...myös vanhoille kirjoille, joista tosin se tuoksu on hieman erilainen, mutta ihana yhtä kaikki).

En yleensä pidä tällaisista hyvin paasaavan kuvan itsestään antavista kirjoista. Ymmärrän toki, että he jotka työssään näkevät ihmisten suurta hätää ympäri maailman, katsovat asioita eri kantilta. Ja on hyvä, että meitä taviksia hieman herätellään. En olisi siis todennäköisesti kirjaan edes tarttunut ellei työkaverini olisi kirjaa kehunut. Kirja lähti omaan makuun hieman nihkeästi liikkeelle ja tuntuu, että se punainen lanka katosi pienesti matkan varrella vaikkakin koko ajan roikotettiin mukana noita Narrien laivan lainauksia. Alku oli vaan niin intensiivisesti pelkästään tuota ja tuumasinkin jo, että näinköhän jää kirja lepäämään hetkeksi. Ei jäänyt ja hyvä niin. Oli todella mielenkiintoisia asioita kuvattu toimittajan omien suhteiden kautta ja muutenkin oli mielenkiintoista kurkata sinne maailmaan, johon itsellä ei ole mitään asiaa. Tai jos on asiaa, niin ei ainakaan halua. Kyllä. Haluaisin toki auttaa ja pahaa tekee, mutta omissa prioriteeteissa olisi Suomen omat avuntarvitsijat. Oma tontti kuntoon ensin ja sitten muiden tontit.

Kerronta oli todella sujuvaa ja hyvää vaikkei se mikään ihme olekaan. Toimittajilla yleensä nuo asiat tuppaa olemaan kunnossa. Silti jäi vähän mietityttämään, että mikä tämän kirjan pointti oli. Kertoa, että meidän maailmamme on mennyt pieleen. Vai herättää ihmisiä huomaamaan miten valtavan pieleen maailma on mennyt. Vai toimia pieleen menneen maailman Mondo lehtenä, jossa annetaan vinkkejä sopivista matkakohteista ja miten niihin pääsee.