Kyllä. Tämä toinen on ihan yhtä viihdyttävä kuin ykkönenkin. Tai ehkä se vaan nyt naurattaa kun itsellä on kotona juurikin sellainen uuvelo kuin mistä kirjasta puhutaan. Hyvä silti, että naurattaa. Eikä esimerkiksi itkettäisi. Sepäs vasta olisi kamalaa. Tunnistan ja tunnustan ihan suoraan olevani juurikin keskinkertainen mutsi. En siis superäiti. Omalle lapselleni toki paras äiti, hyvässä ja pahassa. Se on hämmentävää lukea kirjaa ja todeta, että vaikka tuon oman piltin kanssa tuntuu välillä olevan ihan helisemässä ja tuntuu ettei kenenkään muun lapsi osaa halutessaan nussia vanhempiensa hermoja yhtä tehokkaasti, niin se ei olekaan koko totuus. Jokainen vanhempi saa osakseen saman kohtalon. Useimmat eivät vaan puhu niistä julkisesti tai edes kavereilleen. Lukevat silti todennäköisesti tämän kirjan. Salaa. Hihittelevät lukiessaan. Salaa. Tämä on mitä mahtavinta vertaistukea. Aivan kuten oli ykkösosakin. Vaikka oman ipanan vauvaikä oli silloin jo ohi, niin sain hyvät naurut. Siitäkin.
Tein jälleen saman "virheen" mitä monesti ennenkin. Miten monta kertaa se pitää itselleen todeta, että älä lue sellaisia kirjoja missään yleisellä paikalla, jonka tiedät aiheuttavan tahattomia ja yllättäviä naurunpyrskähdyksiä. Ja miten taas huomasin lukevani tätä junassa. Onneksi lähistöllä oli äänekkäitä suomenruotsalaisia solttupoikia, joten hörötykset eivät kantautuneet kovin pitkälle. Enkä laittanut ollenkaan pahakseni, vaikka juna oli vähän vajaat tunnin myöhässä. Sain luettua koko kirjan yhden kotimatkan aikana. Jään odottamaan kolmatta osaa, joka toivottavasti tulee. Viimeistään silloin kun muksu on teini. Silloin vasta sitä vertaistukea todennäköisesti tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti