Tommi Kinnunen: Lopotti

Odotukset olivat aika korkealla, koska Neljäntienristeys oli hieno. Hienosti rakennettu tarina, läpileikkaus monesta sukupolvesta. Lopotti jatkaa siitä mihin Neljäntienristeys loppui. Odotuksiin ei ihan ehkä vastattu, mutta ihan mukavanoloinen lukukokemus oli tämäkin. Neljäntienristeyksestä oli vaan sen verra aikaa, että kesti tovi jos toinenkin ennen kuin pääsin Lopottiin sisälle. Sen arvoisella tavalla siis. Onneksi tarinassa aina välillä palattiin hienotunteisesti ja vähäeleisesti "viime kirjassa tapahtunutta" tyylisesti Neljäntienristeykseen, jotta sai taas punaisesta langasta kiinni.

Kappaleet olivat lyhyitä ja pari poikkeusta lukuunottamatta tajusi heti ensimmäisestä sivusta alkaen kenen tarinassa ollaan menossa. Yllättävän sujuva tuo ajasta toiseen hyppiminen vaikkakin jotkut tapahtumat menivät minulta hujauksessa ohi. Tiedä sitten oliko tarkoituksella noin. Ehkä. Jotkut asiat myös muutti ikäänkuin muotoaan tarinan lopussa enkä nyt oikein ole varma pidinkö niistä lopullisista muodoista vai en. Enkä tiedä mistä johtui, mutta en löytänyt kahden päähenkilön välillä sitä voimakasta yhteyttä, joka kuvattiin tässä olevan. Sokean ja homon keskinäinen suhde jäi mielestäni vajaaksi. Siitä kyllä propsit, että Kinnunen on osannut kuvata sokean elämää sen verran uskottavasti, että tällainen maallikko ainakin osti sen kuvan.

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Ensin on taas annettava krediittiä kirjan kannesta. Se on rouhea. Se on hieno. Se tuntuu ja näyttää kivalta. Toisiinsa mätsäävät värit, ei liian räikeät vaan juuri sopivat. Kuvio jonka vasta hetken tutkittuaan huomaa olevan kasvot. Aihiolakattu "verkkokuvio". Arvostan tällaista panostamista kovasti. Siitä on mukava lähteä liikkeelle. Matkalle, jonka kirjailija tarjoaa.

Alussa ei vielä häirinnyt yhtään kun edettiin vaihtelemalla aikakausia. Pysyin kyllä kärryillä missä ajassa kulloinkin mentiin, mutta sitten jossain vaiheessa olisin halunnut vaan nopeuttaa asioiden yhteenkutomista. Olin suorastaan närkästynyt kun en voinut kiirehtiä lukemista, jotta olisin saanut selville murhaajan ja miten kaikki liittyy yhteen. Luulin tietäväni jo aikaisessa vaiheessa kirjoittajan, mutta siinäkin piili iso yllätys. Murhaajan arvasin itse asiassa jonkin verran aikaisemmin, mutta kirjoittaja, se meni kyllä vihkoon. En koskaan kirjaa lukiessani yritä tietoisesti arvailla, mutta kyllä sitä aina alitajuntaisesti aivot tekee hommia jotta saisi selville jotain.

Kirjan loputtua olin hämmentynyt. En osannut yhdistää joitain asioita ollenkaan. Nerokasta. Nyt kun tiedän lopputuloksen, niin täytyy uudestaan lukea tämä kirja. Ihan vaan koska jäi häiritsemään miten olenkin näin pihalla vaikka keskityin ihan tosissani lukemiseen ja annoin tarinan viedä mukanaan. Kuten aina varsinkin dekkareita lukiessani. Ei näissä voi antaa sivujen soljahdella ohi. Muuten tipahtaa kärryiltä. En edelleenkään tosin oikein yhdistä peliä (jossa on punainen pallo, musta pallo ja irtokiviä) kunnolla vaikka toisaalta voin arvata sen merkityksen. Siihenkin toinen lukukerta varmaan antaa vastauksen.

Markus Ahonen on tämän kirjan myötä Suomen vastine Jo Nesbolle. Varsinkin Harry Hole-sarjan juonenkäänteet ja nerokkaat rakenteet tuovat esiin yllätyksiä, jotka saavat minut hämmästymään. Niin kävi tässäkin. Samanlainen "mitä hittoa"-fiilis kun paljastui, että se jota pidin itsestäänselvyytenä olikin väärin. Se on aina hyvä asia kun kirjailija saa minut hämmästymään. Toivon vaan, että Ahonen ei tule tämän enempää tulevissa kirjoissaan kikkailemaan. Tämä määrä oli juuri hyvä, mutta yhtään enempää ei saa olla. Tai jos on, niin pitää uskaltaa vetää sitten Helsinki12 tyyliin by Tuomas Vimma täysin överiksi ja sitten menisikin jo eri tyylisen kirjan puolelle.

Hyvä oli. Nautin suuresti. Kiitos Markus Ahonen.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/sydamenmurskajaiset-9789510420058

Michael Scholten: Quentin Tarantino

Nyt tarvitsee kyllä sanoa, että tätä kirjaa olen odottanut. Ylipäätään jotain, jossa kerrotaan Quentin Tarantinosta. Tällä tasolla. Fanitan Tarantinoa ihan huolella ja oli todella mehukasta lukea mistä mies lähti ja päätyi sinne missä on nyt. Ja ihan oikeutetusti on siellä missä on. Ohjaajien ja käsikirjoittajien ehdoton kuningas. Pulp Fiction ja Inglourious Basterds kuuluu parhaimpiin elokuviin joita on koskaan tehty. Eikä Kill Billissä, Django Unchained ja The Hateful Eightissä ole yhtään mitään vikaa niissäkään. Koskaan ei tiedä mitä leffoissa tapahtuu kun kyseessä on Tarantinon rainat. Pidän dialogeista, jopa niistä ylipitkistä ja siitä kaikesta visuaalisuudesta ja yksityiskohtien määrästä, joita kaikissa elokuvissa on. Olin sattumoisin silloin myös Jenkeissä työmatkalla kun Grindhouse tuli teattereihin ja siellä näin tämän koko setin siten miten Tarantino ja Rodrigues oli sen tarkoittanut. Se oli mahtava. Ihan päättömät leffat (Planet Terror ja Death Proof) ja vieläkin päättömämmät trailerit. Ihan mahtava.

Ihan parasta oli lukea tarinaa näiden kaikkien taustalla. Pitkästä aikaa oli sellainen kirja, jonka ahmaisin yhdessä päivässä. Se on nykyään harvinaista herkkua. Lukea kirja yhdessä päivässä.

Vielä kun saisi Tarantinon itse kirjoittamansa elämänkerran. Se vasta mahtavaa olisi.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Aihealueet Erik Axl Sundin kirjoissa ovat ihan hirveitä. Kuten tämänkin. Nuorten itsemurhat. Surullista ja raakaa. Liikutaan satanistisissa (pahoittelut jos meni termi väärin) piireissä, jotka ovat kyllä kovin sairaita piirejä jos minulta kysytään. Mutta kukaan ei ole kysynyt, joten mielipiteeni jääköön tähän blogiin. Ihannoidaan kuolemaa ja suorastaan märehditään kaikessa siihen liittyvässä. Juoni oli sinällään ihan hyvin rakennettu kun arvasin loppuratkaisun vasta aika lopussa ja sehän on aina hyvä merkki dekkareissa ettei liian aikaisin onnistu arvaamaan.

En tiedä mikä minua vaivaa. En vaan syty Erik Axl Sundin kirjoille. Joku näissä mättää. Ei ole mitään vikaa, mutta kuitenkaan en saa irti näistä sitä jotain mikä saa lukijan minussa kehräämään. Eikä tarvitsisi edes kehrätä, mutta olisi kiva edes jotenkin nauttia lukemisesta. Vaikkei tästä aihealueesta kyllä nautintoa saa millään, mutta tietänette mitä tarkoitan.

Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa

Onpas taas jäänyt tämä blogiin kirjoittaminen ja noita luettuja kirjoja on sen verran monta tässä välissä etten edes yritä kirjoittaa niistä kaikista. Jatkan siis Kahdesta auringosta. Ettäpä oli muuten härski. Ja yllättävä. Myös ajoittain tosi tylsä. Oli yritystä. Alku veti jalat alta ja jos näkisin itseni peilistä kun luin kirjaa, niin varmasti olisin nähnyt hieman epäuskoisen ilmeen kera vienosti hymyilevän suun. Sitten jotain tapahtui. Joku joka tylsistytti niin pahasti, että olin jo todella pettynyt. Tässäkö se ilotulitus sitten mukamas oli. Tähänkö riitti Röyhkän rahkeet. Sitten taas yhtäkkiä alkoi tapahtumaan. Samat härskit ja yllättävät otteet. Jäin tosi pahasti kahden vaiheille mihin suuntaan kirjan kohtalo lopulta kääntyy, mutta päädyin kuitenkin siihen, että menee ihan vähän ihan jees kategoriaan. Ihan siitä syystä, että alku ja loppu oli sellaisia mitä ne oli. Liian pitkä tuo välivaihe, joka oli tappavan tylsä, mutta eipä tuollaista alku- ja loppusirkusta tosin olisi koko kirjaa jaksanut. Ei silti olisi tarvinnut ihan noin tylsää kehitellä keskelle.

En oikein odottanut mitään kirjasta, mutta pakko se oli alelaarista kotiuttaa kun muuten olen nostanut Kauko Röyhkän jumalolennon asemaan. Vaikkakin edelleen olen sitä mieltä, että tämä olento tekee parempaa musiikkia kuin mitä kirjoittaa kirjoja, mutta eihän toki kirjoissakaan mitään vikaa ole. Ei ainakaan tässä, joka oli kyllä outo. Hyvällä tavalla outo.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Tämän kirjan lukemisesta on jo sen verran aikaa etten ihan tarkkaan muista kaikkia fiiliksiä, mutta päällimmäisenä on silti mielessä hämärä käsitys, että oli ihan jees. Sillä tavalla jees, ettei mikään oikein ärsyttänyt, jos kohta ei myöskään mieleenpainunut.

Pidän kyllä McEwanin kerronnasta vaikka pitäisi varmaan joku tällainen lyhyt teos lukea alkuperäiskielellä jotta näkisi sen todellisen kauneuden. Itse vaan nautin lukemisesta huomattavasti enemmän suomeksi, kuten varmasti useimmat muutkin. Silti en vierasta englanniksi lukemista, mutta sitä mukavuusalueelta poistumista tapahtuu kuitenkin todella vähän.

Bertil Torekull: Ikea tarina

Hmmm. Tartuin innokkaana tähän kirjaan koska onhan se nyt vaan niin mieletön juttu koko Ikea ettei tosikaan. Alku oli todella lupaava ja ahmin tätä suurtarinaa, mutta sitten alkoikin tökkimään. Jopa välillä ärsyttämään. Asioita alettiin toistamaan ihan liikaa vaikka ymmärrän toki miksi asioita toistetaan. Sitenhän se asia tulee parhaiten selväksi. Toistoa toistoa. Mutta että kirjassa. Joku raja olisi hyvä. Tässä mentiin rajan yli tohinalla. Oli myös, paljon hyppimistä asiasta toiseen, joka kävi jo riesaksi. Pieni hyppiminen sallittakoon, mutta loikkia voisi vähentää ja välttää.

Alkoi myös ihan hitusen ärsyttämään Bertilin ilmiselvä fanitus IK:ta kohtaan. Ei siinä mitään, fanittaa saa ja pitääkin, mutta että joka välissä pitää kertoa miten IK on parasta mitä Bertil tietää tai tulee ikinä tietämäänkään. Eli hiukan puolueettomampi kirjoittaja olisi voinut tehdä ihan hyvää kirjan lopulliselle annille.

Ei siitä silti pääse mihinkään, etteikö IK:lla olisi bisnes hyppysissään. Ei sitä ihan joka jamppa pysty tuollaista imperiumia rakentamaan. Ja vielä pysymään hyvin pinnalla vuodesta toiseen. Tarvitsee silti etsiä se Totuus Ikeasta kirja ja katsoa mitä se on nielaissut sisäänsä. Onko pelkkää katkeroituneen työntekijän tilitystä? Eli jos joku on lukenut sen, niin ottaisin mieluusti kommentteja siitä vastaan.