Tuumasin ensin etten halua enkä aio lukea tällaista kirjaa, joka kertoo lapsiin kohdistuvasta raa'asta väkivallasta. Ei niin, että pitäisin kehenkään kohdistuvaa raakaa väkivaltaa mitenkään kiehtovana tai muutenkaan sellaisena aiheena, että se saisi minut vahvasti haluamaan ostamaan kirjaa. Silti jotenkin lapsiin kohdistuva on omassa mieleni sopukoissa hyvinkin ahdistava ja fyysisesti kipuna tuntuva aihe. Johtunee siitä, miten välillä näen kauhukuvia siitä, että omalle lapselleni tapahtuu joskus jotain niin kamalaa ettei sitä äitinä kestäisi menettämättä mielenterveyttään. Mutta niin. Enihau. Luin siis monia arvosteluita erinäisistä blogeista tästä kirjasta ja päädyin silti tilaamaan tämän. Pelkäsin jo valmiiksi, että joudun jättämään kirjan kesken tai että itken silmät päästäni tätä lukiessa.
Pelko oli turha. Ehkä johtui siitä miten taas nuo ennakkoarvostelut vaikuttivat minuun. En väitä etteikö tässä olisi ollut itseäni järkyttäviä kohtia, mutta ei ne ollut ihan sitä luokkaa jotka olisivat saaneet ihoni sykkimään inhosta tai järkytyksestä. Ja sitä pelkäsin kaiken ennakon jälkeen. Enkä ollut ollenkaan pahoillani tästä. Ensimmäinen puolikas oli todella mukaansatempaava, mutta se toinen puolikas oli jo hieman enemmän blaah. Oli ihan liikaa tungettu kaikkea sälää mukaan ja vieläpä sitten paljastettiin eräskin iso asia, joka oli kaikkea muuta kuin hyväksi juonelle. Ja olin jopa kyseistä käänteestä ihan pettynyt, että jopas oli tyhmästi keksitty. Todella dorkaa ettenkö sanoisi.
En usko ostavani noita jatko-osia, koska tuo kirjan loppuosa ei saanut minua vakuuttuneeksi, että haluaisin tietää miten tarina jatkuu tai miten se päättyy. Todella sääli toisaalta, mutta toisaalta erittäinkin hyvä asia ettei tarvitse odottaa, että pääsee lukemaan lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Onneksi sentään helpottaa se tieto, että tämä on fiktiivistä. Voisi olla eri ääni, ahdistus ja viha kellossa jos perustuisi tositarinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti