Kuva: Elisa Kirja |
Annoin itselleni armollisesti aikaa kirjan lukemiseen pääsiäisen yli, mutta tämä todella piti otteessaan sen verran hyvin, että luin sen yhdessä päivässä. Vaikkakin jouduin pitämään taukoja. Pidin tästä ihan todella paljon ja tässä oli juurikin sitä viihdearvoa jota dekkareilta haen ja janoan. Vaikka tässä ei ollut sellaisia yllätysmomentteja mitä oli Meduusassa, niin silti pidin tästä jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Juoni oli soljuvaa ja kerronta enemmän kuin sujuvaa. Nautin tämän lukemisesta suuresti ja odotan kolmatta innolla. Vaikkakin hieman jännittäen, koska tämä nyt oli näinkin maistuva lukukokemus.
Kirjassa oli parikin pientä juttua, jotka sai minut kovasti hymyilemään. Ensinnäkin nimi Ilpo. Se tuo hymyn kasvoille sisäpiirin läpän vuoksi, jota ollaan ex-kollegoiden kanssa viljelty. Ilpo on kuvattu juurikin sellaisena ilpona, josta läppäkin on. Sitten aika lopussa mainittu Faith No Moren Epic ja kyseinen musiikkivideo. Ei voisi enempää nappiin mennä. On sitten Markus Ahonen valinnut sellaisen kappaleen, joka on ehdoton ykkönen minulle. Pääsi kärkeen teinityttönä kun näin musiikkivideon ja kuulin kappaleen ensimmäisen kerran. Siellä on kappale pysynyt enkä usko, että sieltä mihinkään tippuukaan enää.
Jos jotain kritisoitavaa pitäisi hakea, niin hieman minulle jäi etäiseksi mitä Ilpon iskälle oli ihan todella tapahtunut, joka ilmeisesti on toiminut triggerinä kaikelle, mutta yllättävää kyllä ei haitannut sen enempiä kokonaisuutta. Hyvä kokonaisuus. Kerrassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti