Onpas taas jäänyt tämä blogiin kirjoittaminen ja noita luettuja kirjoja on sen verran monta tässä välissä etten edes yritä kirjoittaa niistä kaikista. Jatkan siis Kahdesta auringosta. Ettäpä oli muuten härski. Ja yllättävä. Myös ajoittain tosi tylsä. Oli yritystä. Alku veti jalat alta ja jos näkisin itseni peilistä kun luin kirjaa, niin varmasti olisin nähnyt hieman epäuskoisen ilmeen kera vienosti hymyilevän suun. Sitten jotain tapahtui. Joku joka tylsistytti niin pahasti, että olin jo todella pettynyt. Tässäkö se ilotulitus sitten mukamas oli. Tähänkö riitti Röyhkän rahkeet. Sitten taas yhtäkkiä alkoi tapahtumaan. Samat härskit ja yllättävät otteet. Jäin tosi pahasti kahden vaiheille mihin suuntaan kirjan kohtalo lopulta kääntyy, mutta päädyin kuitenkin siihen, että menee ihan vähän ihan jees kategoriaan. Ihan siitä syystä, että alku ja loppu oli sellaisia mitä ne oli. Liian pitkä tuo välivaihe, joka oli tappavan tylsä, mutta eipä tuollaista alku- ja loppusirkusta tosin olisi koko kirjaa jaksanut. Ei silti olisi tarvinnut ihan noin tylsää kehitellä keskelle.
En oikein odottanut mitään kirjasta, mutta pakko se oli alelaarista kotiuttaa kun muuten olen nostanut Kauko Röyhkän jumalolennon asemaan. Vaikkakin edelleen olen sitä mieltä, että tämä olento tekee parempaa musiikkia kuin mitä kirjoittaa kirjoja, mutta eihän toki kirjoissakaan mitään vikaa ole. Ei ainakaan tässä, joka oli kyllä outo. Hyvällä tavalla outo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti