Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla

Kuva: adlibris

Olipas hienoja tarinoita. Mahtavia kuvia. Selkeä ja kirjaan sopiva taitto. Graafinen ilme. Kaikki oli kohdillaan. Tällaista teosta on mukava lukea ja nautin suuresti ihan joka sivusta. Hieno.

En ole edes aiemmin miettinyt miten erilaisia lähtökohtia ihmisillä ja varsinkin naisilla onkaan tatuointien ottamiseen. On naisia jotka koristelevat isoja osia kehostaan tällä hienolla taiteella, ihan vaan koska pitävät siitä. On naisia, jotka ottavat yhden pienen tatuoinnin paikkaan, josta se harvoin näkyy, koska sillä on heille itselleen merkitys. On naisia, jotka ovat kaikkea tältä väliltä. Se mikä on yhteistä 9/10, on koukkuun jääminen. Parin ensimmäisen kohdalla mietitään tarkkaan, tatuoinnilla on joku tietty merkitys. Sitten jossain vaiheessa huomaa, että tatuoinnilla ei enää tarvitse olla merkitystä, riittää että se on hieno itseään miellyttävä kuva. Eikä edes sitä sitten, kun kuvia on tarpeeksi. Voi olla myös läppä. Ja sitten taas, tämäkään ei ole jokaiselle se polku jota kulkee. Jollekkin jokainen kuva on oma tarinansa ja jokaisella on merkitys.

Tunnen toistavani itseäni kun sanon, että kirja tuntuu hyvältä sormissa. Musta sivupalkki, joka kuvassakin näkyy, on samaa karheaa mustaa mitä Narrien laivassa. Siihen antaa hienon kontrastin tuo naisellinen fontti kirjan nimessä. Vai onkohan sillä tarkoitus kuvata sitä raffia mielikuvaa, jonka tatuoidut ihmiset edelleen saavat osakseen. Paitsi että tässäkin on iso muutos tapahtumassa ja on jo tapahtunut. Olen itse sitä nimittäin myös tuumaillut, että tatuointien mielikuva ei ole enää nykyään vain vankilakundien tai muuten vain kriminaalien. Todella monella on edes yksi ellei enemmänkin. Tai jos ei ole, niin eivät hekään enää katso kieroon vaikkeivat itselleen olekaan hankkineet.

Itse pidän tatuoinneista. Olen aina pitänyt. Muistan pienenä pörröpäänä katsoneeni haltioituneena pappan kädessä ollutta mamman kuvaa. Mietin mistä tuollaisia tusseja saa, kun kuva pysyy iänkaiken. Itse otin ensimmäisen kuvan siitä huolimatta vasta kolmekymppisenä, vaikka olenkin tosi nuoresta asti moisen halunnut. Mammani otti ensimmäisen kuvansa kasikymppisenä. Näki oman tatuointini johon tuumasi, että onpas hieno ja että hänkin haluaisi. Siitä sitten siskojen kanssa ostettiin lahjakortti tatuoinnille. Ja niin hänen lapaansa koristaa old school ruusu. Olin mamman mukana hänen ottaessaan ja otin itse täysin samanlaisen ruusun jalkaani. My tribute to my mamma. Siskot ottivat samaisen ruusun myös. Itselleni on tärkeää, että jokaisella omalla kuvallani on merkitys. En peittele niitä, mutta en myöskään korosta sitä, että minulla on tatuointeja. Otan tatuoinnin itselleni, en muille. Ne ovat minulle henkilökohtaisia, enkä niitä edes avaa kaikille. Riippuu tilanteesta ja tyypistä.

Anja Snellman: Pääoma

Ensin pitää tietysti mainita miten hienon tuntuiset kannet kirjassa on. Ei ihan perussettiä ja siitäkös sormeni pitävät. Tämä on myös yksi syy siihen miksi rakastan fyysisiä kirjoja eKirjojen sijaan. Miten eKirjoissa koskaan pystyy näpelöimään ja oikeasti tuntemaan kaikki hienot nyanssit sormenpäissään. Ne kaikki tuntuu samalta. Tällaiselle bibliofiilille kirjan lukeminen ei vaan tunnu samalta jos kaikki kirjat tuntuu samalta. 

Pääoma kertoi mielestäni hienon ja henkilökohtaisen tarinan. Ehkä aavistuksen sekavansorttinen, mutta yllättävää kyllä, se ei häirinnyt minua juuri ollenkaan. Nostan Anjalle isosti hattua, kun uskalsi avata näinkin tarkasti omaa elämää. Sitä yhtä suurta piilotettua osaa elämästään. Harvalla ihmisellä riittää tähän kanttia. Olen kiitollinen Anjalle, että sain lukea hänen siskostaan ja myös hänestä itsestään.

Olen aina arvostanut Anja Snellmania. Vaikkakin jännä juttu, koska tuppaan unohtamaan lukemani aika pian sen jälkeen kun olen laittanut Anjan kirjan hyllyyn. Toisaalta erittäin mukavaa, koska jos haluaa lukea kirjan uudelleen myöhemmin, niin tuntuu kuin uutta kirjaa lukisi. Eli ovat kovin ajattomia, jos näin voisi sanoa. Kirjahyllystä löytyy siis jo Lemmikikaupan tytöt ja Parvekejumalat. Kun laitoin Pääoman hyllyyn Parvekejumalan viereen, löysin vielä yhden Anjan kirjan hyllystäni (Paratiisin kartta), jota en edes muistanut omistavani. Mielenkiintoista.

Nyt kirjan lukemisen jälkeen harmittaa miksi en Helsingin kirjamessuilla jäänyt kuuntelemaan Anjan haastattelua. Tai ostanut kirjaa sieltä ja hakenut samalla signeerauksen. Ehkä minulla oli kiire kuuntelemaan toisen kerran Kaukoa. Tai hakemaan kahvia. Tai Readberryn osastolta karkkia. Tiedä häntä. Mutta kyllä harmittaa. 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kuva: otava.fi

Olipas viihdyttävä pläjäys tämä Iiris Lempivaaran oman elämän etsimistarina. Olen lukenut kaikki Riikka Pulkkisen kaikki aiemmat kirjat ja tämä todellakin yllätti. Raja oli jotain uskomattoman hienoa ja olin siitä ihan fiiliksissä. Totta ei ollut ihan niin hieno, mutta ihan mukavansorttinen kuitenkin. Vieras meni samaan kategoriaan kuin Tottakin. Sitten tuli Iiris Lempivaara. Hyvin harvat kirjailijat uskaltaa ottaa tällaista hyppäystä genrestä toiseen. En ole juuri lukenut Chick lit kirjoja, mutta kaikki ne, jotka olen lukenut ovat olleet ihan mukavan viihdyttäviä. Eikä Iiris jää todellakaan jalkoihin tämän osalta. Viihdyttävä. Sitä ennen kaikkea.

Pidin myös siitä, miten kirja oli juuri sopivan mittainen. En välttämättä pitäisi ihan näin paljon jos kirja olisi ollut todella pitkä. Mutta siinäpä juuri tämän genren hienous. Suht lyhyitä, mutta äärimmäisen viihdyttäviä, jotka luetaan yhdellä suupalalla. Oikein mukavaa. Ja nostan isosti hattua Riikalle, joka uskalsi ottaa tämän askeleen ja jään odottamaan mitä Riikka seuraavaksi keksii. Toivottavasti jotain aivan uutta. Tai sitten jos tällä tiellä jatkaa, niin ehkä yhden pätkän Iiristä vielä, mutta siihen saisi jäädä.

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Tämän kirjan lukemisesta alkaa olemaan jo sen verran pitkä aika (reippaasti yli viikko), että pitää oikein tehdä töitä muistaakseni millaisen fiiliksen tämä kirja jätti. Jotain tästä isosti puuttui, joka vaikuttaa myös tähän kirjaamisen vaikeuteen. Ei nyt oikein iskenyt. Viihdearvoakaan tällä ei juurikaan ollut, vaikka juuri sitä tämän genren kirjoissa ainakin on vaikkei muuten olisikaan mikään napakymppi. Jätti tosi valjun maun ja mietin, että Patrician kannattaa pitää pieni tauko tai vaikka vähän pidempikin. Kova mimmi on kuitenkin kyseessä, mutta hiukan näyttää menevän siihen suuntaan nämä tarinat, että etäisyys tekisi terää. Sitten taas paremmalla innolla mukaan geimeihin. 

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta muuta. Arvosananakin on blaah. Blaah. 

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat

Jopas oli kirjanen. Annan ison plussan Jussi Perälälle, joka on itseäänkin uhmaten mennyt Helsingin ns alamaailmaan sisälle antaakseen äänensä näille syrjäytyneille ihmisille. Tämä kirja kyllä avasi taas silmiä millaista tuo "huumehörhöjen" elämä on. Kyllähän sen nyt kuka tahansa voi arvata millaista säätöä tuo on, mutta sitä ei arvaa millaisella levelillä tuo säätö on. Juurikin päihteiden takia. Säätöähän siitä seuraa isolla höökällä kun päätään sekoittaa ties millä aineilla. Se tuli kylläkin yllätyksenä, että se osa johon itse törmää useimmiten kaupungilla (eikä pelkästään Helsingissä) onkin ainoastaan pienen pieni prosentti kaikesta säädöstä mitä on meneillään. Tuo osa nimittäin johon itse törmää on juurikin näitä varsinaisia nistejä. Tai ehkä se johtuu siitä, että heihin kiinnittää huomionsa tarkemmin. Vaikkakin siihen olen kiinnittänyt huomiota, että yhä useammin katukuvassa tuoksuu kannabis. Ja nimenomaan päiväsaikaan. Toki kesällä paljon enemmän kuin tähän vuodenaikaan, mutta kuitenkin. Se kertoo aika paljon asenteiden höllentymisestä kannabista kohtaan. Kuin myös siitä, että kannabista näkyy huomattavasti enemmän kuin sanotaanko vaikka viisi vuotta sitten.

Mielenkiintoinen kirja on kyseessä, joka raottaa tuota maailmaa tällaiselle tavalliselle tallaajalle. Ellei muuta, niin ainakin itse saa olla onnellinen kun lähipiirissä ei olla eikä varsinkaan itse ole huumausaineiden vanki. Toisaalta käy kovasti sääliksi näitä ressukoita ketkä koko elämänsä uhraavat huumeille, mutta toisaalta taas ajattelen, että suurin osa näistä "ressukoista" ovat ihan itse ajautuneet elämään siten miten elävät eivätkä edes halua pois.

Risto Juhani: Vastarannan kiiski

Vastarannan kiiski. Seppo Kiiski. Koen olevani myös vastarannan kiiski, koska olen sitä mieltä, että Markus Ahosen Meduusa olisi omassa arvostelussa mennyt tämän edelle. Toisaalta, minä olenkin "vain lukija" enkä anna pisteitä kirjallisista ansioista, vaan siitä miten ne iskee minuun. Viihdyttävätkö ne minua. Sijoittuuko tapahtumat sellaisen aihealueen ympärille josta minulla on edes joku käsitys. Tämän kirjan "ongelma" oli se, etten ensinnäkään tajua politiikasta mitään, saatikka ole kovin kiinnostunut siitä. Sen verran toki kaikkien pitää olla, että pysyisi edes etäisesti kartalla mihin Suomi on menossa, mutta tällaiset poliittiset juonet ei iske. Koska en tajua niitä.

Kirjan rakkaustarina oli herttainen, mutta siinäkin mentiin aika utopistiselle tasolle. Omasta mielestäni siis. En väitä etteikö noin voisi tapahtua, mutta aika uskomattomalta kuulostaa. Tosin, kyseessähän on fiktiivinen tarina, että siinä mielessä. Ja pitäähän minun nyt naisena toki olla iloinen, että edes fiktiivisessä tarinassa hyvän naisen rakkaus pystyy nostamaan alkoholistinkin yhdessä silmänräpäyksessä jaloilleen.

Tämä kirja jäi valitettavasti minulle etäiseksi. Ei oikein napannut mukaansa enkä löytänyt tästä edes viihdearvoa vaikka yleensä dekkarit tuovat minulle juurikin tuota.

Markus Ahonen: Meduusa

Kirjan kannesta on sanottava sen verran, etten tajua sitä. Eihän kaikkea toki tarvitsekaan tajuta eikä voikaan tajuta, mutta silti. Ihmettelen sitä edelleen luettuani kirjan. Miten se liittyy tarinaan? Käärme? Matoja? Onhan se sinällään hieno, mutta eihän se nyt tämän kirjan kanneksi kyllä sovi. Ja muutenkin tuon kustantajan kirjat näemmä tykkäävät lätkiä kirjan kannen täyteen hilavitkuttimia. No. Kuitenkin. Itse kirjahan ratkaisee eikä kirjan kannet.

Olipas todella hauska lukukokemus. Ei ollut mitään odotuksia ja mielenkiinnolla otin kirjan paketista. Yllätti miten lyhyt kirja oli, joka ei suinkaan ole huono asia ollenkaan. Jo heti ensi metreiltä - tai pitäisikö sanoa sivuilta - alkaen olin positiviisesti yllättynyt. Kirja oli viihdyttävä. Oli hauskoja yksityiskohtia, sanontoja, tyyppejä. Ja pääsi ihan lopussa yllättämään vielä kerran. Isosti. Nauroin itselleni miten en tullut kertaakaan ajatelleeksi asiaa, joka toisaalta tiedettyään tajuaa olevan jopa itsestäänselvää. Tai ellei selvää, niin asia joka ihmetyttää kun ei tullut mieleenkään. Mutta todella iloisesti yllätti koko kirja. Nyt seuraavaksi luen ihan vertailun vuoksi Vastarannan kiiskin, joka sijoittui Dekkaripäivillä ykköseksi, kun Meduusa oli kolmas. Katsotaan miltä se maistuu ja olisiko Meduusa ansainnut ykkössijan.