Jenny Belitz-Henriksson: Naisen iholla

Kuva: adlibris

Olipas hienoja tarinoita. Mahtavia kuvia. Selkeä ja kirjaan sopiva taitto. Graafinen ilme. Kaikki oli kohdillaan. Tällaista teosta on mukava lukea ja nautin suuresti ihan joka sivusta. Hieno.

En ole edes aiemmin miettinyt miten erilaisia lähtökohtia ihmisillä ja varsinkin naisilla onkaan tatuointien ottamiseen. On naisia jotka koristelevat isoja osia kehostaan tällä hienolla taiteella, ihan vaan koska pitävät siitä. On naisia, jotka ottavat yhden pienen tatuoinnin paikkaan, josta se harvoin näkyy, koska sillä on heille itselleen merkitys. On naisia, jotka ovat kaikkea tältä väliltä. Se mikä on yhteistä 9/10, on koukkuun jääminen. Parin ensimmäisen kohdalla mietitään tarkkaan, tatuoinnilla on joku tietty merkitys. Sitten jossain vaiheessa huomaa, että tatuoinnilla ei enää tarvitse olla merkitystä, riittää että se on hieno itseään miellyttävä kuva. Eikä edes sitä sitten, kun kuvia on tarpeeksi. Voi olla myös läppä. Ja sitten taas, tämäkään ei ole jokaiselle se polku jota kulkee. Jollekkin jokainen kuva on oma tarinansa ja jokaisella on merkitys.

Tunnen toistavani itseäni kun sanon, että kirja tuntuu hyvältä sormissa. Musta sivupalkki, joka kuvassakin näkyy, on samaa karheaa mustaa mitä Narrien laivassa. Siihen antaa hienon kontrastin tuo naisellinen fontti kirjan nimessä. Vai onkohan sillä tarkoitus kuvata sitä raffia mielikuvaa, jonka tatuoidut ihmiset edelleen saavat osakseen. Paitsi että tässäkin on iso muutos tapahtumassa ja on jo tapahtunut. Olen itse sitä nimittäin myös tuumaillut, että tatuointien mielikuva ei ole enää nykyään vain vankilakundien tai muuten vain kriminaalien. Todella monella on edes yksi ellei enemmänkin. Tai jos ei ole, niin eivät hekään enää katso kieroon vaikkeivat itselleen olekaan hankkineet.

Itse pidän tatuoinneista. Olen aina pitänyt. Muistan pienenä pörröpäänä katsoneeni haltioituneena pappan kädessä ollutta mamman kuvaa. Mietin mistä tuollaisia tusseja saa, kun kuva pysyy iänkaiken. Itse otin ensimmäisen kuvan siitä huolimatta vasta kolmekymppisenä, vaikka olenkin tosi nuoresta asti moisen halunnut. Mammani otti ensimmäisen kuvansa kasikymppisenä. Näki oman tatuointini johon tuumasi, että onpas hieno ja että hänkin haluaisi. Siitä sitten siskojen kanssa ostettiin lahjakortti tatuoinnille. Ja niin hänen lapaansa koristaa old school ruusu. Olin mamman mukana hänen ottaessaan ja otin itse täysin samanlaisen ruusun jalkaani. My tribute to my mamma. Siskot ottivat samaisen ruusun myös. Itselleni on tärkeää, että jokaisella omalla kuvallani on merkitys. En peittele niitä, mutta en myöskään korosta sitä, että minulla on tatuointeja. Otan tatuoinnin itselleni, en muille. Ne ovat minulle henkilökohtaisia, enkä niitä edes avaa kaikille. Riippuu tilanteesta ja tyypistä.