Tämä oli trilogian vaikuttavin, surullisin ja outoa kyllä, hauskin osa. Tällä kertaa en edes harmitellut sitä ajassa edes takaisin pomppimista, vaan se oli enemmänkin rentouttavaa kun pääsi välillä kuolemasta ja surusta irti. Vaikkakaan kovin monen sivun mittaista irtautumista ei saanutkaan, mutta kuitenkin pienen hengähdystauon, jotta jaksoi taas.
Paljon oli surua, kuolemaa, hautajaisia, suuria ajatuksia. Pidin erityisesti Gardellin tavasta kirjoittaa niistä. Niillä ei turhaan mässäilty, kerrottiin vaan miten asiat olivat. Ehkä vaikuttavan tästä kirjasarjasta tekee se, että kaikki asiat joista kirjassa kerrottiin ovat oikeasti tapahtuneet. Ihmiset, joista kirjassa kerrotaan ovat olleet Gardellin ystäviä. Jostain haastattelusta luin, että Gardell itse on lähinnä Rasmusta. Hienosti on osannut rakentaa tarinan, joka on omaelämänkerrallinen, mutta kuitenkin hahmoja on sekoitettu.
Paul oli henkilöistä suurin suosikkini. Mahtava tyyppi, joka orkesteerasi omat hautajaisensakin. Tulee ainakin kunnolla tehdyksi kun ne itse suunnittelee. Ja olikin hyvät bileet. Yksi niistä harvoista hetkistä kun naurahtelin.
Surullista oli lukea miten kuoleman jälkeen homoista tehtiin heteroita. Miten teennäistä, mutta toki ymmärrettävää ja ihmisethän toimivat arvaamattomasti kun läheinen kuolee. Erittäin surullista oli myös se, miten Benjamin ei ollut tervetullut Rasmuksen hautajaisiin ja se miten Rasmuksen vanhemmat hylkäsivät poikansa suuren rakkauden samantien kuoleman tultua. Todella surullista.
Tämä osa pisti muiden osien tavoin kiukuttamaan miten AIDSiin sairastuneita kohdeltiin, mutta hyvä se on tänä päivänä hämmästellä kun asenteet ovat avoimemmat ja sairaudestakin on huomattavasti enemmän tietoa. Silti. Siitä huolimatta kenellekään ei saa sanoa, että on ansainnut kuolemansairauden tai että on ihan oma vika kun sen sai. Samaa kokevat esimerkiksi keuhkosyöpään sairastuneet tupakoivat ihmiset. Ajatella saa mitä haluaa, mutta pitäisi silti ajatella miltä sairastuneesta tuntuu, vaikka miten sairastunut olisikin itselle tuntematon tai noubadi. Tämä on siis tietysti täysin oma henkilökohtainen mielipiteeni. Yksi ehkä surullisimmasta asioista oli se, miten kuolleita käsiteltiin. Pistettiin mustaan jätesäkkiin ja vielä jesaria ympärille, ettei vaan pöpöt pääse karkuun. Kuoleman jälkeenkään ei osoitettu minkäänlaista kunnioitusta vainajaa kohtaan. Hirveää, mutta toki mistäs sitä siihen aikaan tiedettiin mistä se tarttuu ja ymmärrän kyllä pelon, mutta olisi se silti aikamoista lukea, että näin todellakin tapahtui.
Jokainen on vähän homo. Jukka Takalo sen tietää ja tämä sopii tämän postauksen lopuksi erinomaisen hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti