Tuomas Vimma: Raksa

Kertoo Samista, raksapuolen projektipäälliköstä, joka on kypsynyt alan korruptioon.

Jo vain. Yks tykkää. Tämäkin kirja perustuu pitkälti mielettömien yksityiskohtien briljanttiin viljelyyn, mutta vaikka niitä ei ymmärrä, niin se ei haittaa lukukokemusta millään tavalla. Sami on oiva hahmo ja ilmeisen harvinainen raksapiireissä. Alalla jossa on totuttu kusettaviin ja löysiin tyyppeihin, Samilla on ilmeisen kova moraali ja ahkera ote työhön. Juoni kiitää hienosti eikä tässäkään mennä isosti överiksi. Jopa hämmästytti muutama käänne, kun takaovesta ei tullutkaan mitään yllättävää. Oli piristävää välillä noinkin päin. Viihdyttävä kirja...kuten kaikki muutkin Vimman tähän asti lukemani.

Jahka Vimma on käynyt tämän trilogiansa loppuun (jonka ensimmäinen osa tämä on) haluaisin nähdä jotain kaikkien näiden comboa. Helsinki 12 meets Raksa and goes Gourmet. 

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kuva: WSOY

Kertoo kadonneesta Amysta ja aviomiehestä ketä katoamisesta syytetään.

Juoni-idea oli tosi hieno vaikkakin suurin osa oli arvattavissa ja odotettavissa. Yllätyksiäkin silti tuli monia matkan varrella, joita en missään nimessä olisi osannut odottaa. Ideana tosi hieno, mutta toteutus tökkii. 

Tartuin tähän kirjaan jännittyneesti juurikin siitä syystä, että sitä on kehuttu tuolla ja siellä. Myös muualla. Se kaiken kattava hehkutus kun yleensä tuppaa asettamaan suuret odotukset ja niistä odotuksista saattaa rämähtää kasvoilleen alas. Huomasin jo alusta pitäen, että juurikin noin pääsee käymään ellei kirjan edetessä tapahdu suuria juttuja, jotka pelastaa tämän mustan kirjan. Huonommaksi meni vaan, joka sai minut lähes epätoivon partaalle, että en voi olla tuota mieltä kirjasta jota niin monet palvoo. Ei vain voi mitään, niin siinä kävi että kirja oli suuri pettymys. Kutsuin juontakin mielessäni täysin typeräksi ja olin melkein vihainen kirjailijalle, että viitsiikiin pilata hyvän juoni-idean moisella sonnalla. 

Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli

Kertoo autistisen ihmelapsen tarinan höystettynä äidin taistelusta poikansa puolesta.

Kirja alkaa johdannolla, jossa hypätään suoraan yliopistomaailmaan, johon 9-vuotias huippuälykäs autistinen Jacob on päätynyt. Johdannosta tarina jatkuu päivään, jolloin Jacobin erityisopettaja kertoi vanhemmille miten heidän ei kannata luulla turhia esimerkiksi Jacobin lukemisen suhteen. Siitä tarina jatkuu hieman pomppien siellä täällä, mutta kuitenkin niin että pysyin kärryillä miksi palataan välillä johonkin aiempaan ja miksi mainitaan jotain mikä tapahtuu myöhemmin.

Jacobin tarina tuntuu aivan uskomattomalta. Miten pelottavaa se on hypätä lapsen vanhempana tuntemattomaan kaikkia asiantuntijoita uhmaten, kun itsekin toimii pelkän vaiston varassa. Erityisesti kirjassa pidin siitä miten Kristine ei dissaa asiantuntijoita ja arvostaa heitä siitäkin huolimatta miten itse perusti oman hoitoryhmän autistisille lapsille, jossa ei perinteisiä terapiamuotoja noudateta. Tämä kirja osuu aika varmasti monen asiantuntijan hermoon, mutta mielestäni Kristine lieventää osumaa vallan mainiosti. Ja periaatteessa tässähän on kyse äidin vaistosta ja taistelusta. Jokainen äiti (ja isä) ovat itse loppukädessä parhaita asiantuntijoita omien lastensa suhteen. Joskus vaan pitää uskaltaa tehdä päätöksiä jotka saavat suurimman osan asiantuntijoistakin varpailleen.

nokia - memory collection

Uutisten siivittämänä otin vihdoin myös meidän memory collectionista kuvan. Tällaista löytyy meidän laatikoista. Huomaakohan jostain missä firmassa perheen kummatkin aikuiset ovat olleet töissä?

pururadalta haudan trimmaushommiin

Minkä ihmeen takia ihmislapsi haluaa rääkätä itseään juoksemalla? Varsinkin kun ihmislapsi on peruskunnoltaan ihan jees, mutta vähänkin isompi buusti kropalle tuottaa aivan mielettömiä hyperventilaatioita ja todella kipeitä lihaksia? No, ehkä siksi että nuo viimeksi mainitut asiat eivät enää tapahtuisi. Hyvää se tekee. Aloitella juoksuharrastusta joka vielä tässä vaiheessa muistuttaa enemmän lönkyttelyä kuin oikeaa juoksua. Tai edes hölkkää.

Pururata, täällä
löntystely tapahtuu

Pururadan varrella on myös
WIP-maja puussa

Vettä pitää juoda vähintään 1,5l/pv. Ei ole ihan
helppoa tädille joka ei yleensä juo edes desiä.

Oma kukkapenkki saa nyt levätä. Menee talviunille, koska ei vaan osaa tehdä sille mitään. Puutarhavälineet pääsi silti vielä hommiin. Perheen jo kauan sitten edesmenneen koiran hautaa trimmaamaan. Ei kasva enää puuta keskellä hautaa eikä ole rikkaruohoja. Hieno. Hän jääköön myös talviunille nyt hyvillä mielin. Hän. Siis koira siellä haudassa. 

Hanskat haudalla

Kyllä nyt kelpaa Lulun levätä

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kertoo pappilanmamsellista Linda Melinistä, jonka tie vie Kelhon pikkupappilasta Kajaanin kautta Helsingin seurapiireihin.

Alustus kirjaan. Olen reippaasti yli puolet elämästäni ollut Kaari Utrion vankkumaton fani. Ensimmäinen lukemani kirja oli Vendela. Lainasin sen parhaan ystäväni äidiltä ja olin täysin myyty. Historiaa ilman pänttäämistä ja vieläpä romanttisen juonen kera. Mahtavaa, mitä sitä muuta voi historiasta kiinnostunut teinityttö toivoa. Palaan aina silloin tällöin edelleen Utrion pariin ja muutamia kirjoja löytyy myös omasta kirjahyllystä. Olen aina kyherrellyt tyytyväisenä kirjojen antiin ja hymyillyt ettei Utrio pettänyt tälläkään kertaa. Suhteeni Utrion kirjoihin on siis pitkä, vakaa ja onnellinen.

Ensimmäisenä kirjassa ihastutti kansi. Kyllä, kuvakin siinä oli osuva ja hieno. Mutta eniten sykähdytti kohokuvioidut kirjaimet sekä kirjailijan että kirjan nimessä. On niin harvinaista että tuollaista tulee vastaan, niin olen ihan onnessani kun niin käy. Juoni ja kieli kirjassa oli tuttua Utriota, jota ihailen lakkaamatta. En suostu sanomaan negatiivisia asioita tästä kirjasta, koska en halua niitä itsekään uskoa tuntevani. Sanon kuitenkin sen verran, että kirja olisi voinut olla lyhyempi ja hieman nopeatempoisempi. Enempää en suostu sanomaan.

Pasa&Atpo: Eniten Vituttaa Työ

Kertoo lähinnä toimistorottien duuneista ja siitä mikä niissä vituttaa.

Heti kärkeen pahoittelen vulgaareja sanoja, joten jos niitä karttaa, kannattaa lopettaa lukeminen heti nyt.

Tämä oli sitä taattua vitutustavaraa Pasalta ja Atpolta, joita ennen tätä on vituttanut kaikki ja parisuhde. Vai tuliko parisuhde samaan aikaan työn kanssa. Ihan sama, jätkiä vituttaa joka tapauksessa kummatkin riippumatta missä järjestyksessä ne on julkaistu. Mikä parasta myös tässä kirjassa, mikään tai kukaan ei ole turvassa. Jokainen saa osansa, ketään tai mitään ei suosita. Mahtavaa vitutuksen kanavointia. Jota oli myös kalenterissa, jossa joka päivälle oli varattu oma aihe vitutukselle. Se vasta hienoa on, koska jätkiähän vituttaa joka päivä, niin hyvä se on kirjoittaa ne ylös, että mikä juuri siinä päivässä vituttaa. Enihau. Tässä työtä koskevassa oli myös nähtävissä huimaa parannusta ihan ensimmäiseen kirjaan. Ihan teksteissä ja aiheiden jaottelussa. Vaikka, toisaalta, niin, mitä merkitystä noillakin on, mutta oli se silti mukava huomata miten vitutuksesta huolimatta jätkät on oppineet jotain matkan varrella.

Oma historiani Pasan ja Atpon kanssa alkoi jo silloin kun nämä spedet kirjoitti blogia. Kirjathan on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin. Muistaakseni aloin lukemaan näiden blogia jo suht alusta, koska se oli jotain todella hauskaa ja sellaista mitä ei kovin moni edes uskaltaisi julkisesti interwebbiin kirjoittaa. Hauskoja urpoja nämä kaksi ja tietysti minua vituttaa koska luen näitä. Se tekee itsestäni säälittävän urpon. Onneksi laitan tämän nimenomaisen teoksen ex-kollegoille, jotka vielä irvistelevät vanhassa työpaikassani. Tekeekö se minusta vähemmän urpon? Ei.