Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä, Juha Metso: Et muuten tätäkään usko...

Eihän tästä voi kukaan olla pitämättä. Ihan samalla tavalla diggailin tästä kuin ensimmäisestäkin. Rouhea design, Metson aivan mielettömät valokuvat, Röyhkän hieno kertomustyyli, Haapasalon upea tarina ja vieläpä kirjan taitto joka tukee koko teosta. Ensimmäisessä osassa oli toki enemmän sykähdyttäviä asioita kuin tässä toisessa, mutta tämä oli yhtä hyvä hieman eri tavalla vain. Minähän pidän suuresti siitä kun kerrotaan kulissien takaista elämää. Kuten tässä kuvattiin suurimmalta osalta Haapasalon sarjojen taustoja. Ne on sitä kermaa, joka tekee kakusta erittäin maistuvaisen.

Tässä myös selvisi tyypistä paljon lisää, kuten se, että on ihan tarkoituksella brändännyt itsensä niin sanotusti tavalliseksi suomalaiseksi "juntiksi". Vastaiskuna venäläisten suureellisuudelle, jossa odotetaan, että hyvin menestyvät ihmiset näyttävät sen joka solullaan. En tiennyt, että tämä on ihan tarkoituksellista. Luulin, että Haapasalo nyt vaan on sellainen.

Kyllä kannattaa tämä kirja kotiuttaa jos on siihen mahdollisuus. Tämä on juuri sellainen joka kuuluu kirjahyllyyn pysyvästi.

Barbara Demick: Suljettu maa

Kylläpä oli hieno kirja. Pysäyttävä ja laittoi todella taas ajattelemaan miten hyvin meillä on asiat. Tosin, eihän meidän oloja ja Pohjois-Korealaisten oloja voida oikeen verrata, koska siellä hyvin harvat edelleenkään tietävät mitään ulkomaailmasta. Tässä kirjassa oli todella hienosti kuvattu Pohjois-Korealaisten tarinoita kuuden eri henkilön kautta. Kaikki henkilöt on päässeet Pohjois-Koreasta pois, joten ovat vapaita kertomaan tarinansa. Jokainen tarina oli omanlaisensa, mutta kuitenkin pitivät sisällään hyvin paljon samoja elementtejä. Uskollisuutta, epäuskoisuutta, pelkoa, hämmästystä, neuvokkuutta. Kaikkea tätä ja paljon enemmän.

Ehkä kaunein kaikista oli Mi-ranin ja Jun-sangin suuri rakkaustarina. Se sai minut huokailemaan ihastuksesta. Siinäpä on autenttista rakkautta julmissa olosuhteissa. Ja kaiken kokemansa jälkeen he tapasivat toisensa Etelä-Koreassa <3 En kerro tästä enempää, koska en halua spoilata keneltäkään lukukokemusta.

Omasta mielestäni surullisin kaikista oli Tohtori Kimin tarina. Ehkä siksi mitä kaikkea hän joutui lääkärinä kokemaan ja näkemään. Ei toivoakaan, että olisi pystynyt auttamaan puutteiden takia vaikka siihen olisi ollut muuten mahdollisuudet. Miten kamala tunne se onkaan kun tietää pystyvänsä, mutta siihen ei ole työkaluja. Kamalaa.

Suosittelen lämpimästi. Todella hieno.

John Grisham: Lakimiehet

Huomenna (tai oikeastaan tänään) on lukurauhan päivä, joten mikäpä sen mukavampaa kuin kirjoittaa nämä lyhyet arviot edes muutamasta kirjasta joita olen viime näkemästä lukenut. En varmaan ihan kaikista saa postausta aikaiseksi tältä istumalta, mutta kuitenkin.

Kylläpä valitsin tylsän kirjan vuoden ensimmäiseksi. Ei päässyt oikeastaan missään vaiheessa mihinkään lentoon ja jurnattiin vaan samojen tylsien aiheiden ympärillä. Blääh. Oikein harmittaa kun näin pääsi käymään. En ole koskaan ollut mikään suuri John Grisham fani, mutta olen toki aina pitänyt jonkinlaisessa arvossa miestä. Nyt tosin tämän kirjan jälkeen arvostus hieman laski. Oli tylsä. Ei mitään mainitsemisen arvoista. Odotin vaan koko ajan milloin luen viimeisen rivin ja saan laittaa kannen kiinni. Sitten kun se aika koitti, että sain näin tehdä, mieleni keventyi ja tyhjentyi tämän kirjan osalta. Joten tämän enempää ei tästä tylsän tylsästä kirjasta irtoa.

Vuoden ensimmäisen kirjan olisi pitänyt olla upea. Mahtava. Tai edes keskinkertainen. Olisin halunnut aloittaa kirjavuoden räjähtävästi, mutta toisaalta, odotan innolla sitä räjähtävää kirjaa joka jossain vaiheessa vuotta varmasti ilmaantuu.

Marko Leino: Ansa

Ansa ei ole jatkoa Epäilykselle, mutta silti siinä oli hyvin tuttuja osioita ja elementtejä, joten välillä tuntui, että lukisi Epäilystä hieman eri hahmojen kautta vaan. Eikä juonikaan tietenkään ihan yksi yhteen ollut, mutta huomasi kyllä että samalta näppäimistöltä on kummatkin kirjat syntyneet.

Pidin silti Epäilyksestä hieman enemmän kuin Ansasta. Ei tämäkään mikään tylsä tai huono ollut, mutta ei silti yltänyt Epäilyksen tasolle. Hienosti oli hahmot rakennettu ja juonen käänteissä oli mukavia twistejä, mutta jotain puuttui. En tiedä mitä, mutta jotain. Sitä kuuluisaa jotain. Ihan leppoisaa luettavaa (jos näin voi edes sanoa dekkarista), joten en valita, mutta nämä tällaiset kyllä valitettavasti hukkuu omaan kirjakohinaan. Silti saa arvosanakseen ihan jees kun en mitään suurempaa valitettavaa löytänyt eikä lukeminen tylsistyttänyt. Puhumattakaan parista ylläristä, jotka sai pisteitä nostettua.

Toivon vaan, että Saasta on todella kaiken hehkutuksen arvoinen ja pesee Epäilyksen mennen tullen. Jää nähtäväksi. Tai siis luettavaksi.

Marko Leino: Epäilys

Epäilys ja Ansa löysi tiensä lainattavien listoille Saastan kautta. Saasta on listoillani, mutta jostain syystä olen kuvitellut Saastan olevan kirjatrilogian päätösosa jota ennen tietysti on luettava trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Da'h. Ei ole mitään trilogiaa. On kolme irrallista kirjaa. No mutta. Tulipahan ainakin tutustuttua Marko Leinon tyyliin ennen kuin saan Saastan kotiutettua.

Alku oli suht sekava kuten ne nyt tuppaa näissä dekkareissa usein olemaan kun annetaan juonelle alkusysäys, joka nivotaan kirjan edetessä yhteen. Tässä vaan ei meinannut oikeen välillä pysyä yhtään kärryillä missä mennään ja kenen tarinassa ollaan kulloinkin sisällä. Hienosti silti oli kirjoitettu, koska jossain vaiheessa sitä vaan yhtäkkiä havahtui, että tietää kuka on murhaaja ilman että sitä edes ajatteli.

Hyvin juoni eteni vaikkakin välillä koeteltiin kärsivällisyyttä kun olisi halunnut jo tietää enemmän, mutta sitten siirryttiinkin taas toisaalle, joka toki vei toista polkua eteenpäin, mutta kuitenkin. Loppu oli hieman outo ja jätti paljon kysymyksiä, joista tuli vähän sellainen olo, että haetaanko tällä mahdollista jatko-osaa. Päädyin kuitenkin siihen, että ei haeta. Se nyt vaan taitaa olla Leinon tyyli.

Oikein kelpo esikoisdekkari ja dekkariksi oikein kelpo. Ihan jees.

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Sementtipuutarhasta onkin hyvin vaikea sanoa yhtään mitään. Jotenkin pidin, jotenkin en. En saanut oikein otetta mikä tämä kirja on laatuaan. Enkä varsinkaan tajua miksi on moinen kirjoitettu. Tosin, eipä siihen tarvita syytä miksi kirja kirjoitetaan. Olen vaan onnellinen mitä enemmän kirjoja tähän maailmaan kirjoitetaan, joten ehkä tuo kommentti on vähän turha yhtään missään yhteydessä. Olin vaan niin hämmentynyt tästä kirjasta, joka on listoillani roikkunut jo todella pitkään. Olin kuvitellut mielessäni, että kirja on paksu ja hämmennys oli suuri kun sivuja olikin ainoastaan 130. Mutta ei se sivujen määrä, vaan sanojen laatu.

Niin. Enpä tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin. Se oli outo ja hämmentävä. Enkä oikein tiedä oliko kaiken odotuksen väärtti. Oli ehkä siinä mielessä, että harvat kirjat jättävät minut tähän hämmennyksen tilaan, jossa mielessä liikkuu kolme kirjainta. WTF.

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa

Ensimmäisenä on sanottava, että tämän kirjan kansi on aivan mahtava. Tykkään. Yks tykkää. Grrr grrr. Kohokuvioisia kirjaimia, joissa on kuviointeja tutkittavaksi pidemmäksikin aikaa. Takakansi rosoisen rouhea. Hienoa. Upeaa. Kirjan kansi oli se, joka otti kirjastossa silmään ja kun otin sen hyllystä käteen, niin se oli sillä selvä, että pitää lainata. Niinpä. Kohokuviointi. Kuka niitä pystyy vastustamaan. Iso käsi Jussi Jääskeläiselle jonka käsialaa kansi on.

Odotin tästä ehkä liikaa, koska loppujen lopuksi käteen jäi harmittavaisen vähän. Vaikka siis piti sisällään hienoja oivalluksia, havaintoja ja ihmiskunnan koko kirjon. Eli kyllä arvostelun ja loppufiiliksen osalta taipuu arvosanaan ihan jees. Silti odotukset olivat liian korkealla ja tuumasin, että tässä oli yritystä, mutta ihan maaliin ei päästy. Nyt jäi vähän vaisuksi kun mielestäni olisi pitänyt vetää sitten kunnolla överiksi eikä jäädä överilimboon, jossa vähän herätellään, mutta ei vedetä loppuun asti. Tässä olisi ollut aineksia överiin, mutta jostain syystä jätettiin se steppi ottamatta.