lauantai 5. heinäkuuta 2014

Khaled Hosseini: Leijapoika


En tiedä olisinko tarttunut Leijapoikaan ilman tätä kohtalon johdatusta. Kohtalona oli joko katsoa jalkapalloa (3 vastaan 1 tilanne) tai vetäytyä toiseen huoneeseen lukemaan jotain kirjaa joka sattuisi siskoni kirjalaarista löytymään. Kaikesta päätellen ja koska kirjoitan tätä arvostelua valitsin kirjalaarista Leijapojan. Joka oli kyllä iloinen yllätys. Ylipäätään ja tartuin siihen ihan mielelläni. Pidin Ja vuoret kaikuivat kirjasta, joten tuumailin Leijapojan olevan ainakin yhtä hyvä. Täytyy sanoa, että Leijapoika oli parempi. Alku oli ehkä hieman tahmeahko ja aika alussa jo paljastettiin tiiserin muodossa asia joka oli surullinen. Kirja oli surullinen. Niin. Kyllä. Surullinen.

Ystävyys, joka paljastuikin olevan myös muuta kuin pelkkää ystävyyttä, on altis luokkajaolle ja ulkopuolisille vaikutteille. Se on toki ihmisluonnon synkkä osa, mutta surullista yhtä kaikki. Juuri kun ajattelin, että ihanaa, vanhat synnit on anteeksiannettuja ja saadaan rauha plus sovitus, niin eikös sen jälkeenkin tullut mutkia matkaan. Vaikkakin tarinalla oli onnellinen loppu, niin siihenkin Hosseini oli saanut ujutettua surullisen twistin ja epävarmuuden täydellisestä onnellisuudesta. Enkä siis väitä, että onnellinen loppu olisi jotenkin itseisarvo, mutta aina sitä jotenkin odottaa tämän tyylisissä kirjoissa, että kaikki tarinat saavat hienon onnellisen lopun. Silti, joku osa minusta aina kiittää kirjailijaa että on ollut uskallusta tehdä epätavallinen loppu. Mukavaa vaikka miten siitä marisenkin.

Hosseinin kirjoissa on myös todella mukava lukea Afgaanien elämää ennen, aikana ja jälkeen sodan. Millaisia tarinoita maa pitäkään sisällään ja miten perusonnellista kansaa he ovatkaan mahtaneet olla ennen kuin maailma räjähti ja talebanit otti siellä vallan. Sekin on surullista. Kaikki sotiminen on surullista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti