sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Herman Sachnowitz: Se koskee myös sinua


Tämä kirja on ehkä paras Holokaustista kertova tosikertomus. Ja minä olen lukenut niitä monta. Holokausti on itselleni sellainen aihe, että haluaisin sulkea silmäni ja korvani enkä tietää siitä mitään. Ihan vaan siitä syystä, koska se on niin uskomaton asia ettei sitä meinaa ymmärtää. Mutta silti en siihen pysty ja luen monia Holokaustista kertovia kirjoja. Kunnioituksesta kaikkia Holokaustin uhreja kohtaan. Ja myös siksi ettei nämä kauhuteot unohtuisi ikinä.

Herman kertoo oman tarinansa kaunistelematta, mutta kuitenkin vähäeleisesti. Ihan kuin vaan raportoisi näkemänsä ja kokemansa. Ei mässäile eikä keskity vihantunteisiin. Kertoo oman ja perheensä tarinan. Hän ainoana jäi henkiin 9-henkisestä perheestä. Osaa todella hyvin kuvata näkemäänsä ja kokemaansa. Lukijalle välittyy hyvin todenmakuinen kuva kaikesta mitä Herman koki. Kertoo mm Auschwitzin leirin ensimmäisestä päivästä nähtyään leirillä jo pitkään olleita, että he näyttivät siltä kuin "olisivat unohtaneet kuolla". Arvasi, että tulee itsekin näyttämään samanlaiselta jos ylipäätään selviäisi niin pitkälle. Ja onneksi selvisi vaikka näyttikin lopulta siltä, että on unohtanut kuolla. Hirveä tarina ja onneksi kirjoitti tarinansa jälkipolville vaikka se tarkoittikin sitä, että repi vanhat haavansa enemmän auki. Uskon, ettei ne haavat koskaan parantuneet, mutta silti on ollut varmasti hirveää kertoa tämä tarina.

Olen itse käynyt Auschwitzissa. Muistan sen tunteen kun kävelin portista sisään. Sen kiven painon joka laskeutui rintaani. En pystynyt puhumaan ja silmät vetisinä kävelin hitaasti kaikki parakit läpi. En osaa selittää millainen paikka se on. Erittäin surullisella tavalla vaikuttava. Missään muualla en ole tuntenut samalla tavalla. Kävelin Birkenauhun, joka oli myös samalla surullisella tavalla vaikuttava, mutta kuitenkin erilainen. Siellä vasta sai perspektiiviä miten suuri laitoskokonaisuus Auschwitz-Birkenau on. Ja jos itsellä meni ihan täysin pasmat sekaisin leirillä vieraillessani, niin miten kamalaa se onkaan heille, ketkä ovat sieltä pelastuneet ja menettäneet monia perheenjäseniään, sukulaisiaan, ystäviään, tuttujaan siellä tai muilla leireillä.

Hämmästelen sitä kerta kerran jälkeen miten tällaista on voinut tapahtua tässä mittakaavassa ainoastaan 60 vuotta sitten. Isovanhempieni elinaikana. Pitääkin itse asiassa kysyä isoäideiltäni muistavatko he kuulleensa mitään uutisia juutalaisvainoista ja tuhoamisleireistä vai olivatko suomalaiset autuaan tietämättömiä moisista kauheuksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti