Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema

Tämä oli trilogian vaikuttavin, surullisin ja outoa kyllä, hauskin osa. Tällä kertaa en edes harmitellut sitä ajassa edes takaisin pomppimista, vaan se oli enemmänkin rentouttavaa kun pääsi välillä kuolemasta ja surusta irti. Vaikkakaan kovin monen sivun mittaista irtautumista ei saanutkaan, mutta kuitenkin pienen hengähdystauon, jotta jaksoi taas.

Paljon oli surua, kuolemaa, hautajaisia, suuria ajatuksia. Pidin erityisesti Gardellin tavasta kirjoittaa niistä. Niillä ei turhaan mässäilty, kerrottiin vaan miten asiat olivat. Ehkä vaikuttavan tästä kirjasarjasta tekee se, että kaikki asiat joista kirjassa kerrottiin ovat oikeasti tapahtuneet. Ihmiset, joista kirjassa kerrotaan ovat olleet Gardellin ystäviä. Jostain haastattelusta luin, että Gardell itse on lähinnä Rasmusta. Hienosti on osannut rakentaa tarinan, joka on omaelämänkerrallinen, mutta kuitenkin hahmoja on sekoitettu.

Paul oli henkilöistä suurin suosikkini. Mahtava tyyppi, joka orkesteerasi omat hautajaisensakin. Tulee ainakin kunnolla tehdyksi kun ne itse suunnittelee. Ja olikin hyvät bileet. Yksi niistä harvoista hetkistä kun naurahtelin.

Surullista oli lukea miten kuoleman jälkeen homoista tehtiin heteroita. Miten teennäistä, mutta toki ymmärrettävää ja ihmisethän toimivat arvaamattomasti kun läheinen kuolee. Erittäin surullista oli myös se, miten Benjamin ei ollut tervetullut Rasmuksen hautajaisiin ja se miten Rasmuksen vanhemmat hylkäsivät poikansa suuren rakkauden samantien kuoleman tultua. Todella surullista.

Tämä osa pisti muiden osien tavoin kiukuttamaan miten AIDSiin sairastuneita kohdeltiin, mutta hyvä se on tänä päivänä hämmästellä kun asenteet ovat avoimemmat ja sairaudestakin on huomattavasti enemmän tietoa. Silti. Siitä huolimatta kenellekään ei saa sanoa, että on ansainnut kuolemansairauden tai että on ihan oma vika kun sen sai. Samaa kokevat esimerkiksi keuhkosyöpään sairastuneet tupakoivat ihmiset. Ajatella saa mitä haluaa, mutta pitäisi silti ajatella miltä sairastuneesta tuntuu, vaikka miten sairastunut olisikin itselle tuntematon tai noubadi. Tämä on siis tietysti täysin oma henkilökohtainen mielipiteeni. Yksi ehkä surullisimmasta asioista oli se, miten kuolleita käsiteltiin. Pistettiin mustaan jätesäkkiin ja vielä jesaria ympärille, ettei vaan pöpöt pääse karkuun. Kuoleman jälkeenkään ei osoitettu minkäänlaista kunnioitusta vainajaa kohtaan. Hirveää, mutta toki mistäs sitä siihen aikaan tiedettiin mistä se tarttuu ja ymmärrän kyllä pelon, mutta olisi se silti aikamoista lukea, että näin todellakin tapahtui.

Jokainen on vähän homo. Jukka Takalo sen tietää ja tämä sopii tämän postauksen lopuksi erinomaisen hyvin.

Laila Hietamies: Siellä jossakin

Tässäkin osassa vierailtiin monesti Tanskassa, jossa Hilkan ja Olavin tarinaan tulee todella surullisia mutkia. Eli se on tässäkin osassa parasta antia. Toiseksi parasta on tietysti Ilonan rakkaus ja ero Veikosta. Vaikka kyllä olin onnellinen myös Veikon uudesta rakkaudesta. Ärsyttävintä tässä osassa on Liisa ja se miten kohtelee kaikkia muita paitsi Penttiä. Vai olikohan se jo edellisessä osassa. Voipi olla, mutta oli missä oli, niin se oli ärsyttävintä joka tapauksessa.

Mielenkiintoinen, jännittävä, tunteita herättävä osa.

Laila Hietamies: Koivu ja tähti

Tämä osa toikin sitten vähän erilaista sarjaan mukaan. Nimittäin sotalapset. Tukevan hieno vaimo kuoli, joka oli todella surullista. Surulllista oli myös kun Hilkka ja Olavi lähetettiin Tanskaan. Pienet lapset ja muuttavat toiseen maahan ilman äitiä tai isää tai ketään turvallista aikuista. Siihen vielä lisäksi Georgin tarina. Juutalaisvainot, jotka ulottivat lonkeronsa koko Eurooppaan. Lasten matkasta Tanskaan tuli siis tämän osan paras anti.

Pisti myös hymyilyttämään kun Ilona löysi vihdoin rakkauden, vaikka se ei kohdistunutkaan omaan mieheen. Vaan miehen serkkuun. Ilona on ansainnut kaiken rakkauden.

Hyvä osa. Ehkä jopa paras osa tähän mennessä.

Laila Hietamies: Syksyksi kotiin

Tämän osan ehdottomasti hauskin anti oli Tukevan Sulotar. Laila osaa mahtavasti kertoa miehen ja hevosen "suhteesta" niin, että oikein nauratti. Siinä missä Tukevan suhdeasiat nauratti, Vehmaksen touhut pistivät ketuttamaan. Ettäpä osaa olla kiukuttava mies.

Rintaman tapahtumia luin ilolla. Vaikka siis kyseessä ei olekaan iloinen asia. Sota ei ole iloinen. Eli ehkäpä pitäisi sanoa, että luin mielenkiinnolla. Onhan se Suomen lähihistoriaa ja outoa ajatella, että siitä todellakin on vasta niin vähän aikaa.

Mielenkiintoinen sarja.

Laila Hietamies: Kukkivat kummut

Onpas vaikeaa kirjoittaa näistä kirjoista näin jälkikäteen kun kaikki tapahtumat sekoittuu keskenään, mutta yritän kuitenkin edes hieman palastella näitä kirjoja osiin. Viimeinen osa on vielä lukematta, mutta näistä neljästä muusta nyt tällä tavalla peräkkäin.

Niin siinä sitten onneksi kävi, että Ilona ja Veikko saivat toisensa. Olin jo niin varautunut ilottelemaan tämän asian kanssa, että pisti oikein kiukkuiseksi kun se suhde ei osoittautunutkaan niin ruusuiseksi kuin mitä sen olin mielessäni kuvitellut. Tukevan perheessä tapahtumia oli enemmän kuin tarpeeksi. Sekä iloisia että todella surullisia. Nämä ovat jääneet päällimmäisinä mieleen tästä osasta.

Oli myös jokseenkin hauskaa, kun tämän kirjan kohdalla vasta selvisi, että se Parainen josta kirjoissa puhutaan ei tarkoita sitä Varsinais-Suomessa olevaa kaupunkia nimeltään Parainen, vaan Lappeenrannassa olevaa sementtitehdasta. Olen kahden aiemman kirjan kohdalla hämmästellyt isosti miten Riston isä ehtii kotiinsa Lappeenrantaan puolessa tunnissa Paraisilta. Tosin, enhän nyt ole sentään niin dorka, ettenkö olisi uskonut kyseessä olevan oikeasti Parainen, mutta alkuun oli hämmennystä silti. Hauskaa.

Hyvä sarja ja hieno sarjan osanen. Tämä kukkivat kummut.

Marko Kilpi: Kadotetut

Marko Kilpi on itselleni ihan uusi tuttavuus ja nappasinkin tämän kirjan ihan sokkona Filmtownista matkaan. Ja olipa hyvä kun niin tein. Luin tämän yhdellä istumalla kun en vaan kerrassaan pystynyt jättämään kesken. Istumalihaksissa ja silmissä tuntui, mutta ei haittaa. Oli se sen arvoista. Pidin jotenkin tosi kovasti kaikista niistä pohdinnoista ja juonesta. Kerronta oli minun makuuni juuri sopiva ja henkilöhahmot sopivan kiinnostavia ja tarinaan sopivia. Muutaman kliseen olisi toki voinut jättää pois, mutta eipä ne siellä seassa juuri haitanneetkaan. Muutama käänne yllätti, joka on aina mukavaa. Yksi niistä yllätti positiivisesti kun olin jo ihan sydän sykkyrällä huokailemassa "ei". Oli myös mukavaa kun epäilykseni juonen käänteestä osoittautui täysin tuulesta temmatuksi. Se oma epäilyni olisi nimittäin ollut ihan dorkaa, mutta ei toki mahdotonta.

Tässä myös huomaa, että kirjailijalla on omakohtaista kokemusta poliisin työstä. Pieniä nippelitietoja paukkui vähän joka kulmassa, jotka toki myös kunnollisella taustaselvityksellä selviäisi, mutta silti niistä jotenkin huokui oma kokemus todella vahvasti.

Itse henkilökohtaisesti kunnioitan poliisin työtä korkealle enkä yhtään ihmettele, että jotkut heistä kyynistyy kun kuuntelee samoja tekosyitä vuodesta toiseen. Suurin osa tekee erittäin hyvää työtä ja viime aikoina olen iloisena laittanut merkille miten ovat rantautuneet myös someen. Helsingin poliisi ansiokkaasti päivittää hauskalla tyylillä twitteriä ja Turun poliisi on ottanut instagrammin haltuunsa. Erittäin hauskaa ja hyvää. Kaikkihan ei tietysti tykkää poliisin rennosta ja hauskasta tyylistä somessa, mutta itse pidän siitä kovasti. Keep up the good work.

Laila Hietamies: Unohduksen lumet

Olipas kiva jatkaa suoraan siitä mihin Lehmusten kaupunki jäi. Kaikki tapahtumat ja henkilöt hyvässä muistissa. Tämä kirja myös eteni nopeammin kuin mitä ensimmäinen osa, joten siitäkin syystä pidin suuresti tästä osasta. Sota syttyi ja ihmisten elämä muuttui kertaheitolla ihan toisenlaiseksi. Poispyyhitty huoleton ja vakaa elämä. Hienosti Laila kuvaa myös sota-aikaa kaiken muun hienon kerronnan lisäksi. Muutamia juonellisia yllätyksiäkin löytyi, jotka olivat koskettavia ja surullisia. Hieman alussa harmitti kun Ilonan tarina jäi niin vähälle huomiolle, mutta onneksi siihenkin palattiin ja sitä valoitettiin kirjan loppupuolella enemmän.

Tämän enempää en tästä kirjasta osaa sanoa. Pidin. Tykkään. Laila on hieno. Lailan tarinat ovat hienoja. Nyt sitten odottelen, että Kukkivat kummut kolahtaa postilaatikkoon, jotta voin jatkaa siitä mihin tämä jäi. Odotan innolla.