kauan odotettu taLVI

Vihdoin. Kauan odotettu talvi tekee tuloaan. Sen olisi pitänyt tulla jo kuukausi sitten viimeistään, mutta toki parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää lunta, vaadin minä. Pientä ihanaa virvoittavaa pakkasilmaa föliin, niin johan on hienoa. Tahdon tekemään lumiukkoja, lumilinnoja tai ainakin muuria linnaan ellei muuhun riitä rahkeet, hillittömiä lumikasoja ja hiomaan lumisota taitojani lähinnä tytärtäni vastaan, koska muille en pärjää. Tahdon myös hiihtämään. Mahtaneeko lenkkeily olla auttanut, että jaksaisi myös hiihtää pidempää lenkkiä kuin sitä kilometrin pätkää mitä niin monena vuotena aiemmin.

Tahdon lunta. LUNTA. Paljon. Nyt. Heti.

Naurettavan kokoinen lumipallo...jos edes on pallo

Näin vähän lunta ettei edes renkaaseen tartu

Naurettavan vähän lunta

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (1. Rakkaus)

Kertoo kahdesta nuoresta pojasta 80-luvun Ruotsissa, jotka haluavat rakastaa jotakuta, joka rakastaa heitä ja miten HIV saavutti Ruotsin.

En tiedä mitä ajatella. En tiedä miten arvostelisin kirjaa. Mitä kirjoittaisin siitä ylös, että muistaisin myöhemmin mitä pidin kirjasta. Nimi on pitkä enkä tiennyt mihin nimi edes liittyy. Tiesin toki kirjan esittelyn luettuani (joka sai minut tilaamaan kirjan), että aihepiiri on homot, mutta en silti osannut yhdistää. Nimi aukeni yllättävänkin nopeasti. Juurikin samoilla sanoilla: älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. En tiedä pidänkö siitä, että kirjasarjan ensimmäiset sivut kertovat mitä kirjasarjan viimeisen osan viimeiset sivut pitävät sisällään. Lataa aikamoiset odotukset siihen mitä tapahtuu tuossa välissä. En myöskään tiedä pidänkö tuosta menneisyys-nykypäivä-menneisyys-nykypäivä kerronnasta, varsinkaan kun sitä tapahtuu koko ajan ja usein. Hieman sekavahkoa, mutta silti jotenkin hyvää. Niin. En tiedä. Saman arpomisen koin kun koitin päättää kuinka monta tähteä annan kirjalle Goodreadsissä. Annoin kolme, vaikka hyvinkin olisin voinut antaa neljä. Eli pidin kyllä, jopa keskimääräistä enemmän, mutta ehkä tuo kaikki sekavuus laittoi sormen osumaan kolmosen kohdalle.

En tiennyt, että kirjasarjan perusteella on myös tehty TV-sarja. Pitänee varmaan kaivaa se jostain esiin ja katsoa. Mutta en vielä. Haluan odottaa, että olen lukenut koko kirjasarjan. Voipi olla, että kadun sitä kuten olen katunut niin monen muun katsomista kirjan lukemisen jälkeen. Näistä hyvänä esimerkkinä on Miehet jotka vihaavat naisia. Tai pohjanoteerauksena Linnunradan käsikirja liftareille.

Sympateeraan homoja ja lesboja paljon. Miksi jotkut (ja loppukädessä todella monet) vielä tänäkin päivänä kokevat homouden joko sairautena tai asiana, jonka vuoksi ihmistä pitäisi pilkata tai tehdä jopa väkivaltaa. Eihän se ole keltään toiselta pois, jos joku nyt sattuu rakastamaan samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Sitä pidetään jotenkin perverssinä ja mielikuva heidän petipuuhistaan tuntuu järkyttävältä. Mielestäni mielikuva kenen tahansa muun petipuuhista tuntuu ellei nyt järkyttävältä niin ainakin siltä etten todellakaan haluaisi sitä nähdä tai kuulla mitään detskuja. Eli mitä niin pelottavaa on homoissa verrattuna heteroihin. Jokainen rakastakoon mitä rakastaa ja uskokoon mihin uskoo, kunhan antavat myös minun rakastaa mitä rakastan ja uskoa mihin uskon.

Matt Thorne: Prince

Kuva: Adlibris

Kertoo ehkä maailman funkeimman muusikon musiikista.

Sanon sen ihan ensimmäisenä, että Prince on ihan parasta. En tule todennäköisesti koskaan kyllästymään Princen (vai miten hän nyt haluakaan itseään kutsuttavan...tällä hetkellä taitaa olla taas Prince) musiikkiin. Jaksan kuunnella The Hits/The B-Sides plattaa uudelleen ja uudelleen. Siinä on ihan kaikki mitä ihminen voi tarvita. Odotin innolla, että pääsen käsiksi tähän hienoon teokseen, jonka kansipaperitkin tuntuivat samettiselta. Oikeasti. Kyllä tuntuivat. Aloitin siis lukemisen täydellä innolla, kun vihdoin joku on kirjoittanut kokonaisen kirjan, joka käsittelee pelkästään Princen musiikkia ja hänen nerouttaan sillä saralla. Ja mitä sitten kävikään. Njäh. Se kävi.

Tuli hyvin selväksi jo ensimmäisten 40 sivun kohdalla, että luvassa on tappavan tylsää tekstiä, joka oli kaiken lisäksi sekavan oloisesti kirjoitettu. Tuntui ihan siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut asioita siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mieleen. Äkkiä nyt vaan ettei unohdu mitä piti kirjoittaa. Ymmärrän tuollaisen lähestymistavan kun aloitetaan kirjoittamaan. Mutta eikö se ensimmäinen naurupaperi nyt pitäisi jäsentää ennen kuin laitetaan painokoneet jauhamaan? Tarkalla tasolla kävi kappaleita läpi, joka sentään oli mukavaa, mutta kovin oli laimeaa. Ei yhtään Princen arvoista. Monsterin päättömän miehen tavoin sanon "en tykkää".

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta

Kertoo suomalaisen sairaanhoitajan ja intialaisen lentokapteenin rakkaudesta, kulttuurien yhteentörmäyksestä, Intiasta ja suomalaisista Punaisen Ristin työntekijöistä.

Oli outoa lukea tätä kirjaa. Pelkäsinkin jopa hieman. Juuri sen takia mitä olen täälläkin toistellut kuin mantraa...Laila on yksi lempikirjailijoistani ja olen rakastanut kaikkia hänen Karjalankannakselle, Laatokan Karjalaan ja Venäjälle suuntautuvia kirjojaan. Että miten tällainen Intiaan sijoittuva kirja sopisi minun pirtaan. Varsinkin kun oma suhtautumiseni intialaisiin on vähän niin ja näin johtuen pitkästä työhistoriastani heidän kanssaan, jonka ohessa olen tutustunut heihin myös työn ulkopuolella. Mutta niin. Kyllä täytyy sanoa, että kaikista Lailan kirjoista joita olen lukenut, tämä on ehdottomasti huonoin. Oikein mukavaa kieltä ja tarinan osaa kertoa mukaansatempaavasti, mutta mutta. Kirjan parasta antia olivat mielestäni sairaaloihin sijoittuvat. Loppu oli mielestäni ihan turhaan pidennetty ja odotinkin ihan villinä, milloin se kirja oikein loppuu, joka oli minulle todella outo tunne. Lailan kirjojen kohdalla siis.

Kirja oli sinällään mielenkiintoinen (ehkä juuri pitkän työhistoriani takia intialaisten kanssa) ja pystyin hyvin samaistumaan Kaarinin ajatuksiin, jossa en ymmärrä laisinkaan miksi intialaiset ajattelevat niinkuin ajattelevat. Olen käynyt Delhissä, joka oli mielestäni kiehtova paikka. Chennai ei niinkään. Intia eroaa ihan joka suhteessa Suomesta. Kirjassa on hienosti otettu kantaa juuri tähän miten erilaista siellä on ja miten eri tavalla ihmiset siellä ajattelee asioista kuin me suomalaiset. Itse törmäsin siellä naisena sellaisiin asioihin, että oikein nauratti ja kyllä välillä vituttikin. Ehkä näistä kokemuksista pitää kirjoittaa oma postauksensa...jos vaan saan joskus aikaiseksi.

Jo Nesbo: Aave

Kuva: adlibris

Kertoo Harry Holesta, joka palaa Osloon selvittämään narkkarin murhaa.

On pakko aloittaa hämmästelemällä miten ihmeessä olen antanut Jo Nesbon mennä ohi silmälasien. Olen toki kuullut, että on dekkareiden Big Daddy, mutta en ole aiemmin lotkauttanut korviani moiselle väitteelle. Olisi ehkä kannattanut, koska tämä oli aivan timanttinen. Kyllä kannatti alelaarista tämä kotiuttaa.

Täytti kaikki dekkarin merkit, mutta pääsi silti joka käänteessä yllättämään minut. Ja ihan lopussa vasta pääsikin vetämään sellaisen koukun palleaan, että huusin melkein ääneen "jeeee". Ihan parasta. Olen yleensä aika hyvä päättelemään mitä ja kuka ja milloin kun puhutaan dekkareista, mutta tämän kanssa selvisi aika pian, että on vaan parasta pistää ne aivot narikkaan ja lukea. Ainoastaan sillä selviää mitä tapahtuu ja kuka oikeasti Guston pisti hengiltä. Enkä malttanut todellakaan päästää kirjaa käsistäni. Kahdessa illassa se piti sitten ahmaista. Kannatti. Todellakin.

Mahtavaa. Olen yllättynyt. Varsin iloisesti vieläpä. Oikein mukavaa tavata tällainen kirjailija, kenestä tietää, että nappaa muitakin hänen kirjoittamiaan kirjoja matkaan jos ne sattuu omalle polulle. Nyt pitää ehkä napata myös se Jo Nesbon uusin, jotta tietää miten Harryn, Rakelin ja Olegin käy. Hieno olo ja nyt voin liittyä monien muiden joukkoon, ketkä ovat rakastuneet miehen kirjoihin.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva: readberry

Kertoo postinkantaja Jannesta, joka joulun aikaan saa potkut ja vaihtaa postipaten kuteet tontun releisiin.

Oho. Olen unohtanut blogata tästä kirjasta. Sitä se teettää, kun kirja ei fyysisesti löydy kirjahyllystäni, vaan on bitteinä virtuaalisessa kirjahyllyssä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Onpas hauskaa saada joululahjaksi jotain sellaista, jota ei tiennyt edes haluavansa. Vaikka ainahan kirjat kelpaa. Siitäkin huolimatta, että oli eKirja. Readberry siis ihanasti antoi nopeille lahjaksi Valkoisen joulun, vaikka oikeassa elämässä joulu olikin mustaakin mustempi. Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan, joten toimi oikein hienosti viihdyttäjänä. Kieli oli sujuvaa ja paikoin jopa erittäinkin soljuvaa. Ainakin helppolukuista. Pidin todella paljon eri kertojista, vaikka yleensä en niin välitä jos kertojia on enemmän kuin kaksi. Oli tarpeeksi lyhyitä kappaleita ja pysyin kärryillä vallan mainiosti kenen kertojan tarinassa ollaan juuri sillä hetkellä sisällä.

Pitää varmaan tämän kirjan innoittaman lukea Suhosen esikoisromaani Hitlerin kylkiluu. Muistan joskus naurahtaneeni kun näin kirjan kannen kirjakaupassa, mutta jostain syystä kirja ei silloin päätynyt ostoskoriini, jota myös käsiksi kutsutaan. Ehkä oli silloin muita kirjoja kädet täynnä, ettei mahtunut mukaan. Pitänee kotiuttaa jahka se jossain vastaan tulee.

Göran Rosenberg: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Kertoo kirjailijan isästä, joka päätyi asumaan Ruotsiin holokaustin jälkeen.

Tylsää. Sekavaa. Yritetty kirjoittaa pikkunäppärästi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Aloittaa tarinan kertomalla Södertäljen Södrasta. Kertoo liian pitkään, liian tylsästi, liian sekavasti. Nimiä, jotka ei jää mieleen koska heistä ei kerrota mitään mieleenpainuvaa. Sitten aloittaa kertomisen varsinaisesta matkasta, joka alkoi itse asiassa jo kertomuksella Lodzin getosta. Tämäkin kertomus oli sekavaa enkä aina välillä pysynyt kärryillä missä mennään. Tarina on kyllä kauhistuttava, kuten mielestäni kaikki holokaustista selvinneiden tarinat ovat. Yksi asia vaan jäi hieman jopa ärsyttämään, kun Göran todella monesti mainitsi Auschwitzin olevan paratiisi verrattuna Wöbbeliniin. Että mitä. Että on pokkaa tuollaista julkistaa. Mikään leireistä ei varmasti ollut paratiisi vaikka sitä verrattaisiin mihin. Varsinkaan tuo kyseinen tuhoamisleiri. Matkasta kertomisen jälkeen kertoi muutamien sivujen verran äitinsä matkasta, joka tuntui vähän siltä että oli pakko ujuttaa tämäkin kirjaan ettei äiti loukkaannu. Sitten yhtäkkiä jatkoi taas mihin oli jäänyt kirjan alusta ennenkuin lähti kertomaan matkasta. Se jos mikä oli sekavaa. Oli Bertiliä (että kuka, ai niin, se joku Göranin lapsuuskaveri), kerrottiin poliosta, lapsihalvauksesta, isän työstä, ruuista. Öööö. Että miksi. Mitä. Miten nämä nyt liittyy yhtään mihinkään. Varsinkaan, koska ei niille löytynyt mitään kiintopistettä myöhemmin.

No, oliko tässä kirjassa mitään hyvää. Kyllä. Vaikka tylsyyshalvaus meinasi iskeä, niin oli todella mukava lukea miten Ruotsissa on otettu puolanjuutalaisia vastaan ja miten heistä on "huolehdittu". Oli jopa järkytys huomata miten jopa Ruotsissa on oltu pienesti puolanjuutalaisia vastaan, jos näin voi sanoa. Olisi mielenkiintoista tietää ottiko Suomi vastaan puolanjuutalaisia, ja jos, niin miten paljon ja miten heitä on täällä kohdeltu.

Onneksi kirja on nyt luettu ja sen voi haudata kirjahyllyyn. Kyllä. Tämä on se kirja, joka oli pakko jättää jopa kahden muun kirjan ajaksi huilimaan. Otin itseäni niskasta kiinni Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen, ja kahlasin väkisin tämän läpi.