En osaa arvostella runoja. Miten voisinkaan. Runothan ovat tietyn ihmisen sielunmaisemaa. Kenellä on oikeus arvostella niinkin abstraktia asiaa kuin sielunmaisemaa. Varsinkaan kun se ei edes ole oma sellainen. Enkä edes usko sieluun, mutta jos uskoisin, niin Mikko Pekkolan sieluun uskoisin varmasti. Sen verran hämärän hauskaa runonpätkää löytyi. Tai sanotaanko niin, että itse nauraa hörötin muutamassakin eri kohdassa. Mikko Pekkola teki sen, jota kukaan muu ei ole ennen minulle onnistunut tekemään. Kirjoittanut niin viihdyttäviä runoja, että minua naurattaa. Enpäs tosin tiedä onko Pekkola tarkoittanut ne hihiteltäväksi, mutta eipä sitä koskaan tiedä miten muut ihmiset reagoi mihinkin, joten eiköhän tietoisen riskin askel ole otettu jo siinä vaiheessa kun on kyseisen teoksen paukannut pihalle yleisön eteen.
Muutama sananen itse runoista. Ne olivat samaan aikaan rouheita ja läpipaskoja. Läpipaska tässä yhteydessä ei tarkoita, että ne olisivat huonoja. Ei. Ei suinkaan. Läpipaska on mielen herättävää ilotulitusta, joka poistuu kehosta nopeasti jotta siihen pääsee palaamaan mahdollisimman nopeasti. Runot ovat vaikeita. Useimpia runoja pidän tekotaiteellisena paskana, mutta sitten tulee Paskan herkkyydestä, joka nimensä puolesta voisi olla paskaa, mutta ei sitä olekaan. Näissä oli munaa. Näitä oli kiva lukea. Näihin oli kiva palata. Pakkokin palata. Luin todella monta kertaa ja löysin joukosta ehdottoman suosikkini.
Kirjoitettuani nyt vihdoin tämän arvostelun (1v myöhemmin kun olin runokirjasen saanut arvosteltavaksi), huomasin uutisen, jossa sanottiin että Mikko Pekkola on kuollut. Elo-syyskuun vaihteessa viime vuonna. RIP. Hienon runokokoelman olit kirjoittanut. Kirjoitin sinulle "mutta jos tunnet että runoissasi on tarpeeksi ”munaa”, viihdettä, brutaalia huumoria, yllättäviä asioita eikä ne kikkaile liikaa millään tekotaiteellisella paskalla, niin luen runosi mielelläni". Oli kaikkea tätä eikä kikkaillut liikaa tekotaiteellisella paskalla. Kiitos Mikko. Teit hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti