Tiedän, että aihe on vakava ja koskettaa monia ihan omakohtaisestikin, mutta itseäni lähinnä vaan ärsytti koko kirja. Ei niin, että kirjassa mitään vikaa olisi, mutta koin vaan koko kirjan ajan sellaista pientä ärtymystä. Lähinnä päähenkilöä kohtaan vaikka se on todella epäreilua. En saata edes uskoa millaista se olisi sairastaa tai vaipua tuollaiseen apatiaan, ja tunsin solukoissani miten paha olla päähenkilöllä (kuin myös läheisillä) oli. Silti. Minua ärsytti suunnattomasti kyseisen henkilön sängyssä makaamiset. Epäreilua. Jo vain. Varsinkin, koska kyseessä on sairaus eikä omasta halusta johtuva laiskottelu.
Siinä on silti Storgård onnistunut, koska aiheutti minussa näin voimakkaita tunteita. Ärsytystä. Vaikkakin pidin muutenkin kirjaa hieman tylsähkönä ja suht lopussa tapahtuva hieman epäuskoiselta kuulostanut reissu pisti kulmat kurttuun. Ei siinä, että tuollaista ei mukamas tapahtuisi, vaan se, että tuntui koko juonenkäänteen saaneen hoputusta kinttuihinsa. Ihan kuin äkkiä vaan piti tällainen heittää koska niin on päätetty. 2/3 kirjasta ensin verkkaista ja sitten se yksi kohtaus överiksi.
Kuten sanottu. Aihe on vakava ja hyvä kun Storgård tähän tarttui. Kirjoitti sen mitä harvat uskaltavat. Hienoa. Pointsit kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti